De Montpellier

De Montpellierit ovat verrattain tuore kadettihaara de Iverny-Salignac –suvusta. Vuonna 1668 Théodore de Iverny-Salignac, Tolousen kreivin nuorempi poika, omaksui nimen de Montpellier saatuaan haltuunsa Montpellierin kreivillisen arvon.

Alkuperäiset de Montpellierit olivat vapaaherrojen suku, joka sai haltuunsa Montpellierin kartanon 26. lokakuuta 985. Vuonna 1090 Montpellirin vapaaherrat olivat myös itsensä paavin tunnustamia, suvun onnistuneesti osoittaessaan tuolle kunnioituksensa. De Montpellierit olivat Toulousen kreivin alaisuudessa, ristinkantajan, ensimäisellä ristiretkellä. Tapahtumien myötä, de Montpellierin alunperin vaatimaton vaakuna muutettiinkin mahtipontisemmaksi ja uskonnollisemmaksi. Nykyisessä pietaa vaakunan alareunassa nähtävä pieni hopeinen kilpi punaisella ympyrällä, onkin viimeine muisto perheen vapaaherra taustasta.

Myöhemmin perheen omaisuuden sekä alueiden kasvaessa, vallan jakaminen Montpellierin piispan kanssa osoittautui haasteelliseksi. Runsaista erimielisyyksistä johtuen uskonnollisesti tunnustettu suku loi mahtavia alliansseja erinäisten mahtisukujen kanssa, aina Barcelonanan hallitsijahuoneeseen saakka, mikä osoittautui odotettua monimutkaisemmaksi, sillä Barcelonan huone oli ikuisessa kilvassa Toulousen kreivien kanssa. Vapaaherrat tiivistivät yhteyksiä Aragonin hallitsijahuoneeseen, johon Barcelona kuului, täten asettuen aikaisemman herransa, Toulousen kreivihuoneen, vastapuolelle. Toulousen kreivit ja Aragonin kuningashuone kilpailivat vallasta Occitaniassa, ja näihin taisteluihin osallistuivat myös useat de Montpellierit, mikä auttoi harventamaan vapaaherrasuvun mieskantaa.

Asettautuessaan Aragonien kuningashuoneen puoleen, vapaaherrojen suku onnistui sotimalla Barcelonan kreivien rinnalla, asettamaan oman poikansa Tortosan rinnakkaishallitsijaksi. Myöhemmin de Montpellierit solmivat edukkaita naimakauppoja syvemmälle Ranskaan, Espanjaan sekä aina Bysantin keisarikuntaan. Tosin, avioliitto Bysantin keisarin veljan lapsenlapseen ei sujunut täysin ongelmitta. Bysantin ja Montpellierin avioliitosta syntyi vain yksi tytär, minkä johdosta vapaaherra erosi lopulta vaimostaan. Vapaaherran seuraavasta avioliitosta Aragonian kuninkaiden sukulaistytön kanssa syntyi runsaasti jälkeläisiä, ja vapaaherran kauan kaipaama miesperijä.

Paavi kuitenkin julisti vapaaherran ja espanjattaren avioliiton mitätöidyksi, sillä perusteet Bysantin keisarin sukulaistytön kanssa solmitun avioliiton mitätöimiseen olivat heikot. De Montpellierien vapaaherrat solmivat sopimuksen avioituessaan, että esikoislapsi, kyseessä sitten tyttö tai poika, tulisi perimään isänsä. Bysanttilaisen prinsessan ja vapaaherran avioliitosta oli syntynyt yksi tytär, joka oli kirkon silmissä oikea perijä, ja joka täten sivuutti de Montpellierin ja aragonialaisen lapset.

Vapaaherra asetti esikoispoikansa perijäkseen, mikä johti kaupungin väen sekä ympäröivien alueiden ihmisten vastusteluun. Pojan asettuessa Montpellierin vapaaherraksi vuonna 1202, ei tuo saanut nauttia asemastaan pitkään. Itse paavi asettui de Montpellierin ja bysanttilaisen prinsessan avioliitosta syntyneen naisperijän puolelle, tukien myös tuon avioliitto Toulousen kreivisuvun kanssa.
Vuonna 1204, haureudesta syntynyt ja äpäräksi julistettu Montpellierin vapaaherra ajettiin pois kaupungista ja tuon tilalle pyydettiin hallitsijaksi kirkonkin tunnustama oikea perijä, sekä tuon Toulousen kreivihuoneeseen kuuluva aviomies.

Montpellierin vapaaherran arvonimi lopulta sulautui Toulousen kreivihuoneeseen, ja varsinaisesti lakkasi olemasta, ennenkuin Jacques-Gabriel de Iverny-Salignac vuonna 1668 herätti sen jälleen henkiin lahjoittaessa arvonimen nuoremmalle pojalleen.
Molemmat arvonimet, Toulousen kreivi sekä Montpellierin vapaaherra olivat menettäneet maaomistuksensa jo vuosisatoja aikaisemmin ja muuttuneet vain kunniatitteleiksi, mistä johtuen kuninkaalle ei tuottanut ongelmaa kohottaa Théodore de Iverny-Salignacin vapaaherran arvoa kreivilliseksi. Tämän myötä Théodore myös omaksui uuden arvonimensä mukanaan tuoman sukunimen, ja täten perusti uudelleen de Montpellierin huoneen.

Usean sukupolven ajan, ovat de Montpellierit vakauttaneet uudelleen löydettyä asemaansa Ranskan ylhäisön piirissä. Siinä missä Théodore de Montpellier oli kauneudestaan tunnettu ja juhlittu sotasankari, tuli tuon perijä, Louis-Raphaël, tunnetuksi kauneudestaan ja kyvystään esiintyä sotasankarina, vaikka suurin sota tuon elämässä olikin miehen oman vaimon kanssa.

Louis-Raphaëlin poika, Augustus de Montpellier, oli vain varjo isoisänsä kauneudesta, ja muistutti ulkoisesti paljolti vaimoaan läheisestä sukulaisuudestaa johtuen. Pariskunnassa ei enää ollut edes haivaittavissa aikaisemman kreiviparinn sotaisuutta, vaan molemmat olivat lammasmaisia, mikä soveltui täysin uudistuneisiin sosiaalisiin normeihin, jotka suosivat eleganttia käytöstä ja harmoonista ulkonäköä sotasankareiden sijaan.

Kreivipariskunta oli suvun päähaarasta viimeinen pariskunta joka onnistui nauttimaan runsaasta lapsikatraasta, mutta maksoi siitä kovan hinnan. Perheen esikoinen Louis-Cezar joutui anarkistien murhaamaksi vuonna 1740. Louis-Midas peri veljensä, mutta ei koskaan onnistunut siittämään enempää kuin kaksi tytärtä. Kolmas veli Louis-Hercule ajautui hulluuteen ja on suljettu vuosia sitten jonnekkin kauas, missä tuon luullaan kuolleen. Perheen kuopus, Marguerite, ei koskaan kyennyt saamaan ainuttakaan lasta.




Vuodesta 1668 lähtien, uudelleen henkiin herätetty de Montpellierin kreivillinen huone tuli tunnetuksi kauneudestaan, sekä kyvystään kerryttää varallisuutta. Sukuhaara on tunnettu tavastaan niin sanotusti naida takaisin myötäjäisiksi annetut rahat sekä maa-alueet, eikä perhe ole koskaan nainut muualta kuin lähimmistä provinsseista. Jokainen vieraaseen sukuun naitettu de Montpellierin morsian lähetetää matkaan runsain myötäjäisin, mutta joka kerta yksi nuorenparin tyttäristä naidaan sukuun takaisin, täten tuoden yleensä entistä ehommat myötäjäiset lähikunnista takaisin perheeseen. Jokainen Théodore de Montpellieriä seurannut suvun suurmies on nainut oman serkkunsa, täten kerryttäen suvun varallisuutta, mutta myös tietämättään köyhdyttänyt suvun terveyttä. Siinä missä Théodore oli juhlittu sotasankari ja Ranskan kauneimmaksi mieheksikkin tituleerattu, ovat kaikki tuon jälkeläiset polvipolvelta vain kasvaneet sairaalloisemmiksi.

De Montpellierin kreivihuoneessa tunnusomaisia piirteitä ovat olleet suuret silmät sekä vaaleat piirteet. Suvun jäseniä yhdistävät mielenterveysongelmat, kyvyttömyys hankkia lapsia sekä yleinen huono terveyden tila. Perheessä taivutaan usein alkoholismin sekä uhkapelien puoleen. Kaikesta tästä huolimatta, suku on virheellisesti tunnettu varakkuudestaan ja mielletään edelleen ritarilliseksi sotatantereella.
De Montpellierit perheenä pitävät tiukasti yhtä, tukevat toinen toisiaan tietäen tämän edistävän suvun mainetta ja pitäen varallisuuden perhepiirissä.
Jos jonnekkin yksi de Montpellier onnistuu raivaamaan tiensä, on vain ajan kysymys milloin serkkuja, veljiä sekä muita sukulaisia alkaa ilmestyä kuin sieniä sateella. Perheen viimeisin nepotismin riemuvoitto onkin Ranskan korkeiden virkamiesten piiri.





Midas on perheen vesa jonka ei koskaan pitänyt periä arvonimeä, mutta tavalla tai toisella, onnettaren suosikiksi itseään tituleeraava mies on löytänyt paikkansa kreivinä sekä ministerinä. Siihen miehen hyvä onni loppuukin. Nuoruudessaan uhkapelien sekä juopottelun avulla perheen varat haaskannut mies ei ole muuttanut tapojaan vuosien saatossa lainkaan. Mies muinoin myi perheen kaupunkiasunnon pariisista, sekä suurimman osan muusta omistuksesta ja omaisuudesta rahoittaakseen suureellista elämänmenoaan. Jokainen voi olla varma, että Midas on se jolt löytyy ylimääräistä rahaa, mutta onkin eriasia mistä raha on milloinkin peräisi. Kreivi on ruumiiltaan vetelä ja mieleltään heikko. Omaa etuaan ajatteleva mies kuvittelee olevansa oikeassa ja tykkää pitää ohjakset omissa käsissään, mutta ei ole koskaan ymmärtänyt olevansa vain pelkkä esittely poni.



Diane de Montpellier on omaa sukuaan de Fortescue, eikä koskaan lakkaa muistuttamasta tästä. Ylpeä verenperimästään sekä uudesta perheestään, nainen onkin suvun pahin nepotisti. Diane on se, joka todellisuudessa pitää perheen ohjia käsissään. Kulisseissa hääräävä nainen ei nauti valokeilasta, vaan mieluusti jää sivulle, sinne missä naisen paikka onkin, mutta pitää huolen, että orkesteria johdetaan juuri hänen tahtipuikkonsa mukaan. Siinä missä Midas kuvittelee saavansa hienoja ideoita ja onnistuvansa elämässä, ovat kaikki nämä Dianen aikaansaannoksia. Dianella onkin monta rautaa aina tulessa ja tuo pyrkii pitämään ohjaksissaan niin jokaisen de Montpellierin kuin de Forstecue suvun jäsenen elämänlangat.
Diane on komea ilmestys, vahvaluontoinen, päättäväinen ja terävä-älyinen nainen, mutta usein tuon kompastuskiveksi tulevatkin ylpeys, uskonnollinen suhtautuminen etikettiin sekä tunneälyn puute.


Montpellierin kreiviparin vanhin eloonjäänyt lapsi. Astui seurapiireihin ennen nuorempaa sisartaan, Marie-Gabriellea ja solmi edullisen avioliiton nuoren, komean ja varakkaan Lorrainen herttuan kanssa. Avio-onni jäi kuitenkin lyhyeksi herttuattaren joutuessa skandaalin riepottelemaksi miehensä yllättävän kuoleman johodosta. Kohun myötä nainen poistui Ranskansta ja on siitä lähtien kiertänyt eri Euroopan hoveja. Ranskan hovissa naisen nimi lausutaan edelleen pienellä varauksella, sillä myrkytysskandaali on edelleen tuoreessa muistissa.


Kreiviparin toinen ja viimeiseksi jäänyt tytär. Häpeämänä herttuattarena tunnettu skandaalikuningatar joka onnistuu tarpomaan seurapiirien ylimmillä portailla, kiskomaan perässään kivirekimäistä omaa hoviaan samalla kun kahlaa polviaan myöden jätöksissä. Mahtailevasta muodistaan, ylimielisestä käytöksestään ja terävästä kielestään tunnettu nainen ei ole se hovin terävin kynä, mutta ehkäpä yksi kirkkaimmista tähtösistä.



Perheenisästä piispaksi ja piispasta kardinaaliksi. Mies on onnistunut kokemaan suuremmanluokan metamorfoosin hyötyessään suvun nousevasta asemasta itsekkin. Jumalan mies jonka sana on laki ja käsi rautaa. Kaksinaismoraali sekä väkivaltaisuuteen taipuva luonne ovat molemmat de Montpellierin suvun kulmakiviä.