Nicolette de Bureau
Nov 10, 2018 18:29:38 GMT 2
Post by Meli on Nov 10, 2018 18:29:38 GMT 2
† Nicolette de la Marche †
Kuvissa Amanda Seyfried
Huom! Kuvissa Nicolette n. 19-vuotiaana
Kokonimi: Nicolette Amélie Félicité de la Marche, os. de Bureau
Kutsumanimet: madame de la Marche taimarkiisitar herttuatar de la Marche, läheisille Nicolette tai Colette
Syntymäpäivä: 20.3.1758
Ikä: 20 vuotta (vuonna 1778)
Sukupuoli: nainen
Kansallisuus: ranskalainen
Asema/sääty: Champagnen herttuan tytär, Neversin herttuan perijän aviovaimo, markiisitar/aatelisto
Siviilisääty: naimisissa
Suhteet
Perhe:
Champagnen herttua Diodore de Bureau (isä)
Melina de Bureau (os. de Rémerville) (äiti) †
Yvette de Bureau (äitipuoli, isän uusi aviovaimo)
Eveline (s.1765), Mirabelle (s.1767), Casimir (s. 1770) & Carole (s. 1771) de Bureau ((puoli)sisarukset)
Emile Marchand (puoliveli isän kautta)
Thomas de la Marche (aviomies)
Nicolette vaikuttaa kaikkien silmissä olevan isänsä herttua de Bureaun kanssa oikein hyvissä väleissä. Todellisuudessa herttuan tytär vihaa isäänsä kovasti kaiken sen tähden, mitä herttua on tehnyt hänelle ja etenkin hänen rakkailleen.
Nuorempien sisarustensa kanssa Nicolette tulee pääsääntöisesti hyvin toimeen, vaikka perheen vanhin tyttö Eveline onkin ottanut elämäntehtäväkseen Nicoletten ärsyttämisen ja kantelee kaikista isosisarensa tekemisistä hänen äidillensä.
Muiden ollessa paikalla Nicoletten äitipuoli Yvette esittää rakastavaa huoltajaa, mutta etenkin kun herttua on poissa perheen kartanosta, on Yvette Nicolettea kohtaan vielä julmempi kuin Eveline.
Nicolette rakastui ”vahingossa” puoliveljeensä Emileen, kun kaksikko sattui tapaamaan palatsissa. Myöhemmin Emile kertoi Nicolettelle heidän sisaruudestaan.
Nicolette on naimisissa Neversin herttuan ja La Marchen kreivin perijän Thomas de la Marchen kanssa. Avioliitto ei suinkaan ollut mikään rakkausliitto, vaan kahden herttuan välinen järjestely, ja kuta kuinkin kaikki tietävät sen. Nicolette ei kuitenkaan valita, vaan yrittää yhä löytää elämästään pieniä ilonaiheita.
Sukulaiset:
Matthieu de Rémerville (eno)
Valerie de Rémerville (serkku, enon tytär)
Charles de Bureau (setä, isän pikkuveli)
Daphné d’Anduze (täti, isän vanhin sisar)
Diane de Bureau (täti, isän sisar) †
Cornélie d’Aramitz (täti, isän sisar)
Cerise de Lebeau (täti, isän nuorin sisar)
Varakreivi Florentin d’Anduze (serkku, isän vanhimman sisaren poika) †
Varakreivitär Élisabeth d'Anduze (serkun vaimo)
Annabelle & Gabriel d’Anduze (serkun adoptiolapset)
Nicolettella on melko muodolliset välit sukulaisiinsa, vaikka hän tapaakin isänsä sukulaisia usein ja on vieraillutkin suuren osan luona. Serkkuunsa Florentin d’Anduzeen Nicolette tutustui paremmin, kun hän vieraili perheen luona pari vuotta sitten. Nicolette liittyi serkkunsa piyörittämään vakoilu järjestöön La Lune Noireen ("Musta kuu"). Florentinin kuoleman jälkeen Nicoletten serkun vaimo Élisabeth otti järjestön vastuulleen. Versailles'hin muutettuaan Nicolette ei kuitenkaan ole enää toiminut osana järjestöä, eikä hän ole kuullut Élisabethistä pitkään aikaan.
Ystävät(täret):
Rachel de Montagne
Viviane de Lavoie
Jeanne de Favre
Dominic de Favre
Apolline de Courageux
Nicolette on riippuvainen kolmesta hölösuisesta, pahaa-aavistamattomasta ja yltäkylläistä elämää viettävästä ystävättärestään, jotka ovat asemaltaan häntä hieman alempana. Hänen ystävättärensä kulkevat herttuan tyttären rinnalla aina mahdollisuuden tullen ja ovat Nicolettelle kuin seuraneitejä. Rachel ja Viviane asuvat Pariisissa, mutta Estelle asuu Versailles’n kaupungissa. Nicolette pitää myös Estellen isoveljeä Dominicia hänen ystävänään, sillä Nicolette on useasti viettänyt aikaa ystävättärensä ja tämän veljen kanssa.
Apolline on Nicoletten lapsuudenystävä niiltä ajoilta, kun Nicolette asui palatsissa. Nicolette sattui törmäämään Apollineen kuninkaallisten häiden aikaan, jonka jälkeen he ovat olleet taas yhteyksissä.
Muut tuttavat:
Jourdain de Villenueve (Troyes’ssa asuva kreivi)
Léon de Villenueve (kihlattu ja rakastettu, edellisen poika) †
Duval, Moreau, Segal & Abel(ino) Bellamy (isän Versailles’ssa Nicolettelle määräämät henkivartiat)
Flavie Caron (kamarineito Versailles’ssa)
Nicolette suhtautuu isäänsä palveleviin henkivartioihinsa kunnioituksella, vaikka häntä hieman tympiikin se, että hänen isänsä laittaa miehet vahtaamaan häntä kuin pikkulasta. Nicolette tietää, että hänen vartioistaan kaikki paitsi Abel raportoivat Nicoletten tekemisistä herttualle, ja se ärsyttää Nicolettea. Abelin kanssa Nicolettella on kuitenkin hyvin läheiset ja luottamukselliset välit.
Ulkonäkö
”Kaikki ajattelevat sitä, mutta harva uskaltaa enää nykyään lausua sitä ääneen: Olen aivan äitini näköinen.”
Nicolette muistuttaa kaikin mahdollisin tavoin edesmennyttä äitiään. Hän on ihanteellisen hoikka ja keskiverto ranskalaisnaisen mittainen. Hänen kehonsa muodot ovat täyteläiset siitä huolimatta, että hän on kaikin puolin siro. Neidon liikkeet ovat useimmiten varsin harkittuja, sulavia ja luonnollisia. Hänellä on kevyt askel, ja Nicolette pystyykin liikkumaan lähes äänettömästi.
Nicolette on kauneusihanteiden mukaisesti kalpea, ja hänen kasvonsa muistuttavat muodoltaan timanttia. Hänellä on korkeat poskipäät ja sileä, terve iho. Nicoletten kulmakarvat ovat hänen hiustensa väriset ja hyvin muotoillut. Hänen nenänsä on kapea ja siro, eikä se vie liikaa huomiota hänen silmistään, joissa on usein tulkitsematon katse. Vaaleanvihreitä silmiä reunustavat taipuisat, tummat ja pitkät ripset, jotka auttavat hienosti tuomaan Nicoletten silmiä esille. Neidon huulet ovat hyvin vaaleat mutta täyteläiset, ja ne kaartuvat kauniisti Nicoletten hymyillessä.
Nicoletten lähes virheetöntä kasvojen ihoa reunustavat nuoren naisen silkkisenpehmeän näköiset tummanvaaleat hiukset. Hiukset kihartuvat luonnostaan lähes korkkiruuvikiharoille, joka on neidosta joskus varsin rasittavaa. Hänen hiuksensa ylettyvät suoristettuina lähes kainaloihin asti.
Mitä Nicoletten vaatekaapin sisältöön tulee, koostuu se suurimmaksi osaksi neidolle lahjoina annetuista vaatteista tai muuten vain muiden valitsemista mekoista ja asusteista. Nicolette ei oikein ole kiinnostunut muodista, eikä piittaa olla perillä uusimmista villityksistä. Nuori nainen pukeutuu pääsääntöisesti ystävättäriensä tai hovineitojensa ohjeiden mukaisesti ja antaa näiden valita vaatteensa. Nicolette itse suosii hyvin hillittyjä ja yksinkertaisia mekkoja, vaikka hänellä olisikin varaa huomiotakin herättäviin asukokonaisuuksiin. Nicolette ei halua tehdä itsestään huomion keskipistettä, vaan tyytyy vaatevalinnoillaan seinäruusun osaan ja tekee tilaa niille, jotka kylpevät huomiossa mielellään. Yleensä huomiosta pidättäytyminen ei tosin onnistu – kiitos nuoren naisen ystävättärien, korkean aseman ja kauniin ulkonäön.
Vaikka Nicolette ei olekaan kiinnostunut muodista tai pröystäilevästä pukeutumisesta, pitää hän kuitenkin itsestään ja ulkonäöstään huolta. Nicolette on lähes sinut ulkonäkönsä kanssa, mutta yrittää silti aina tarpeen tullen ehostautua entistä paremman näköiseksi.
Nicoletten ulkonäön kokonaiskuva on hyvin selkeä. Nuori nainen on klassisen kaunis, hillitty ja miellyttävän näköinen, ja hän vetääkin usein asemansa lisäksi myös ulkonäkönsä takia katseita puoleensa. Ihmisten – etenkin miesten katseet – ärsyttävät Nicolettea, ja hän usein toivoo, ettei hän näyttäisi niin huomiota herättävältä.
Luonne
Nuoren naisen luonne vastaa hyvin hänen ulkonäkönsä antamaa vaikutelmaa. Nicolette on erittäin kohtelias ja hillitty muiden ihmisten seurassa, ja hän ajautuu sanaharkkoihin ani harvoin. Neito on myös ystävällinen, auttavainen ja ymmärtäväinen, mikä vain vahvistaa kuvaa siitä, että nuori nainen on erittäin miellyttävä seuralainen.
Nicolette nähdään ennen kaikkea herttuan erinomaisesti kasvatettuna tyttärenä. Hän on hyväkäytöksinen, toimii, kuten hänen asemaansa kuuluu, eikä koskaan puutu muiden asioihin. Herttuan tytär vaikuttaa isänsä kiltiltä ja rakastettavalta tyttäreltä, ja siihen Nicolette pyrkiikin. Toisinaan Nicolette arvelee, ettei hänen ylläpitämä täydellisen tyttären rooli aina uppoa kaikkiin, mutta mikä tärkeintä, se näyttää ainakin suurimmaksi osaksi menevän täydestä hänen isäänsä, itse herttuaan.
Nicoletten ääni on pehmeä ja soinnikas, jonka takia hänen kanssaan on miellyttävä keskustella. Nicolette osallistuu keskusteluihin aina hieman varauksella, mutta on valmis jakamaan mielipiteitään hienovaraisesti. Nuori nainen kuluttaa paljon aikaa pelkästään ajattelemiseen ja pohtii usein asioita pidemmälle kuin olisi välttämätöntä.
Ihmisten seurasta ja keskustelemisesta enemmän Nicolette nauttii hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Nicolette kirjoittaa usein päiväkirjaansa ja tekee sen mieluiten ollessaan täysin yksin. Kirjoittamisen lisäksi nuori nainen on kiinnostunut lukemisesta ja lukeekin usein ajankulukseen. Tanssiminen, ratsastaminen ja musiikki ovat Nicolettelle toissijaisia harrastuksia. Toki herttuan tytär osaa hyvin koulutettuna niin tanssia kuin ratsastaakin, ja hän taitaa myös viulunsoiton. Nicolettella on kaunis lauluääni, ja lapsena hän lauleli missä ikinä olikaan. Nykyään Nicolette kuitenkin välttää laulamista muiden kuullen. Nicolette puhuu ranskan lisäksi lähes sujuvaa espanjaa ja hieman kömpelöä saksaa.
Jossain syvällä sisimmässään Nicolette on edelleen se iloinen ja sydämellinen tyttö, jona hän kasvoi. Nuori nainen on yrittänyt kitkeä pois hänen sisimmässään elävän nuoren Nicoletten, joka on vielä kaiken jälkeenkin täynnä elämäniloa ja rakkautta muita kohtaan. Nicolette ajattelee, että hänen isänsä tappoi sen osan hänestä, joka oli kykeneväinen iloitsemaan ja rakastamaan, mutta hän on väärässä.
Rehellisesti sanottuna Nicolette ei itsekään tiedä, kuka hän on, mutta yksin ollessaan hän muistuttaa lähinnä nuorta itseään, jonka nuori nainen on yrittänyt hukuttaa surunsa valtamereen. Nicoletten elämä onkin suurimmaksi osaksi tasapainottelemista näiden kahden ajatusmaailman välillä – ollako se itsekäs ja välinpitämätön henkilö, joka halveksii isäänsä, vaiko se hyväsydäminen ja rakastava tyttö, joka hänen sisimmässään on aina piileskellyt. Yleisesti ottaen Nicolette haluaa kuitenkin kaikille pelkästään hyvää – lukuun ottamatta ehkä hänen isäänsä ja äitipuoltaan.
”Suurimman osan ajasta en edes itse tiedä, kuka todella olen. Olin pienenä hyvin elämäniloinen, villi ja täynnä energiaa. Rakastin kaikkia ja kaikkea ja laulelin, missä ikinä kuljinkaan. Äitini kuoleman jälkeen rauhoituin hieman ja muutuin hillitymmäksi. Léonin tavattuani olin taas täynnä elämäniloa ja rakkautta, mutten yhtä näkyvästi kuin lapsena, sillä äitini kuolema vainosi minua – se on aina vainonnut. Léonin kuoleman mukana kuoli kaikki se rakkaus ja ilo, jota minulla oli koskaan ollut. Päätin kovettaa sydämeni, sillä uskoin, etten enää koskaan voisi rakastaa ketään, niin kuin olin rakastanut Léonia.
Olin kuitenkin väärässä, sillä kun tapasin Emilen, jokin muuttui. Löysin iloa ja toivoa, jonka olin luullut olevan peruuttomattomasti poissa, menetetty. Mutta sitten Emile lähti. Hän lähti ja jätti minut, ja nyt olen taas sinä samassa tilanteessa.
Rehellisesti sanottuna olen eksyksissä. Välillä minusta tuntuu kuin tasapainottelisin kahden kuilun välillä, joista kumpikin edustaa tietynlaista persoonaani. Mutta kuka minä oikeasti olen? Olenko vain se herttuan sievä ja hyväkäytöksinen tytär, jona kaikki muut minut näkevät, ja jota yritän esittää? Vai olenko sittenkin se kylmäkiskoinen ja kostonhimoinen henkilö, joksi olen yrittänyt muuttua, ja jonka sydämessä ei ole sijaa muille kuin itselleen? Vai olenko kenties sittenkin vielä se ihminen, joka lapsena olin? Olenko se hyväuskoinen, rakastava, toiveikas ja elämäniloinen nuori neiti, joka eli jokaisen päivänsä jotakin erityistä varten? Vai olenko todellisuudessa vain kasa pikkuruisia palasia? Olenko lohduton, eksynyt ja rikkinäinen tyttö vailla ketään, joka oikeasti välittäisi ja rakastaisi? Vai olenko kaikkien näiden osieni summa, yksi sekalainen kokonaisuus, josta ei voi koskaan saada täysin selvää?”
Menneisyys
Vuosia sitten iäkkään Champagnen herttuan vanhempi poika rakastui tittelittömään aatelisnaiseen ja päätti mennä naimisiin tämän kanssa. Diodore de Bureaun ja silloisen Melina de Rémervillen (Nicoletten vanhempien) avioliitto solmittiin lopulta, vaikka Diodoren isä (Nicoletten isoisä) vastusti sitä.
”Minulle aina pienenä kerrottiin, kuinka vanhempani menivät naimisiin rakkaudesta. Opin pitämään sitä ihailtavana ja jopa mahdollisena asiana ja ajattelin itsekin toimivani samoin.”
Pian Diodoren ja Melinan avioiduttua vanha herttua kuoli, ja Diodoresta tuli vanhimpana poikana Champagnen herttua. Jo vuoden kuluttua avioparille syntyi tytär, joka sai nimen Nicolette.
Nicolette vietti varhaisen lapsuutensa Champagnen provinssin pääkaupungissa Troyes’ssa, jossa hänen isänsä suvun omistama vanha linna sijaitsee. Hän eli äitinsä kanssa yltäkylläisyydessä – kiitos vaikutusvaltaisen ja rikkaan isän. Nicoletten äiti ei varsinaisesti ollut koskaan rahan ja rikkauksien perään, vaan arvosti enemmän hillittyä elämäntapaa. Hän kasvatti tyttärensä Champagnessa ylellisissä oloissa, mutta Nicolettelle kävi aina silloin tällöin – etenkin hänen isänsä poissa ollessa – selväksi, ettei äiti pitänyt rikkauksia välttämättömänä.
Myöhemmin Nicoletten isä kyllästyi Troyes’n ja Versailles’n pitkään välimatkaan, joten hän osti itselleen kartanon Pariisista. Niinpä herttuan vaimo ja neljävuotias tytär Nicolette muuttivat väliaikaisesti Pariisiin.
”Puolet lapsuudestani asuin isäni suvun vanhassa linnassa Troyes’ssa äitini kanssa, jossa todella viihdyin. Puolet ajasta taas asuin kartanossa Pariisissa, jossa kaikki oli niin kovin erilaista. Voisin kai sanoa, että minulla on aina ollut kaksi kotia.”
Nicoletten ollessa kuusivuotias Nicoletten vanhempien välillä tapahtui jotakin. Herttua de Bureau sai selville, että hänen vaimonsa petti häntä erään aatelismiehen kanssa. Nicoletten isä oli raivoissaan, muttei sanonut vaimolleen sanaakaan. Noin kuukauden kuluttua Nicoletten äiti kuoli.
”Muistan sen päivän edelleen. Olin leikkimässä huoneessani, kun isä tuli hakemaan minua. Hän sanoi, että äiti oli hyvin sairas ja minun pitäisi mennä tapaamaan häntä. Niinpä menimme isäni kanssa käsi kädessä vanhempieni makuuhuoneeseen, jossa äitini makasi tehden kuolemaa.
Äiti oli todella huonossa kunnossa. Isäni nähdessään äiti alkoi itkeä. Luulin, että hän itki, koska tiesi kuolevansa, mutta olin väärässä. Hetken kuluttua äiti pyysi isää poistumaan, jotta saisi jutella kanssani kahden kesken, ja yllätyksekseni isä poistuikin huoneesta.
Äiti puhui hyvin hiljaa ja nopeasti ja käski minun kuunnella tarkasti. Hän kertoi minulle, että isä oli saanut hänet kiinni tekemästä jotakin hirveää. Äiti oli luullut, että isä jättäisi asian sikseen, mutta nyt hän tiesi, ettei tämä tekisi niin. Hän kertoi minulle, että hän oli sairas isän takia ja kuolisi pian.
Äiti vannotti minua olemaan kertomatta kenellekään, – etenkään isälle – mitä hän minulle oli sanonut. Olin kuusivuotias, enkä kunnolla ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta lupasin äidille pitää suuni kiinni. Äiti sanoi, että minun pitäisi olla isäni tyttö ja toimia tämän mieliksi.
Pian isä astui sisään huoneeseen. Vanhempani vaihtoivat katseen, mutten tiennyt, mitä se merkitsi. Isä sanoi, että äidin tulisi levätä nyt ja vei minut takaisin huoneeseeni. Seuraavana päivänä äiti oli kuollut.
Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, mitä äiti oli minulle yrittänyt kertoa. Isä oli tappanut äidin jollakin myrkyllä, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää sen tiedon kanssa.”
Äitinsä kuoltua kuusivuotias Nicolette muutti Pariisista Versailles’hin isänsä luokse. Nicolette vietti Versailles’ssa aikaansa lähinnä lastenhoitajiensa kanssa ja kului jopa päiviä ilman, että tyttö näki isäänsä ollenkaan.
”Olen aina kuullut sanottavan, vanhempani menivät naimisiin rakkaudesta, mutta epäilen, ettei äiti koskaan todella rakastanut isää. Enkä edes syytä häntä siitä. Ainoa, jota syytän, on isä. Hän on vastuussa äidin kuolemasta.”
Kun Nicolette oli seitsemän vanha, meni herttua de Bureau uudelleen naimisiin. Aluksi herttua de Bureaun kahdeksan vuotta nuorempi vaimo Yvette muutti Versailles’n palatsiin, mutta lopulta Nicolette palasi asumaan Pariisin kartanoon uuden äitipuolensa kanssa.
Pian Diodore ja Yvette saivat ensimmäisen lapsensa – tytön, jonka nimeksi annettiin Eveline. Evelineä seurasivat vielä kolme lasta, kaksi tyttöä – Mirabelle ja Carole – ja poika nimeltään Casimir. Yvette piti huolta parin yhteisten lasten lisäksi tytärpuolestaan Nicolettesta, ja he asuivat vuoroin Pariisissa ja vuoroin Troyes’ssa. Yvette kohteli jo hyvin nuoresta asti Nicolettea huonosti, paitsi kun tytön isä, eli Yvetten aviomies, oli paikalla. Nicoletten äitipuoli ymmärsi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että herttua oli jostain syystä kovin kiintynyt vanhimpaan tyttäreensä, eikä sallinut tätä kohdeltavan huonosti.
”Elämä äitipuoleni ja sisarusteni kanssa on aina ollut hankalaa. Yvette on aina kohdellut minua huonosti, paitsi tietenkin silloin, kun isä sattuu olemaan paikalla. Silloin hän on lempeä ja rakastava – ihan niin kuin oma äitini oli.”
Troyes’ssa asuessaan Nicolette sattui tapaamaan paikallisen aatelisen kreivi de Villenueven saman ikäisen pojan Léonin. Kuusitoistavuotiaina Nicolette ja Léon rakastuivat toisiinsa ja vannoivat menevänsä naimisiin vielä jonakin päivänä. Léon kosi pian Nicolettea salaa, ja tyttö suostui kosintaan. Pari oli muiden tietämättä kihloissa lähes vuoden, ennen kuin Léon uskaltautui pyytämään herttua de Bureaulta tämän tyttären kättä.
”Emme aluksi uskaltaneet pyytää isältäni lupaa mennä naimisiin, sillä tiesimme kumpikin, että meidän isämme eivät tulleet hyvin toimeen. Pelkäsin, että isä kieltäisi minua menemästä naimisiin elämäni rakkauden kanssa.”
Nicolette tiesi, ettei hänen isänsä tullut hyvin toimeen kreivi de Villenueven kanssa. Kaksikko oli aina suhtautunut toisiinsa hyvin kylmästi ja vihamielisesti, mutta Nicolette ei tiennyt syytä. Herttua de Bureau vihasi Léonin isää, koska hänen vaimonsa oli jäänyt kiinni herttuan pettämisestä juuri kyseisen miehen kanssa. Kukaan muu kuin herttua ja kreivi ei kuitenkaan tiennyt kyseisestä suhteesta, ja siksi tieto ei ollut myöskään koskaan kantautunut Nicoletten tai Léonin korviin. Nicolette oli melkein varma, että isä kieltäisi häntä menemästä naimisiin Léonin kanssa, ja pari yllättyikin iloisesti, kun herttua antoi kreivin pojalle luvan naida hänen tyttärensä.
Viikkoa ennen häitä Léon kuoli. Pian selvisi, että kreivin poika oli myrkytetty, mutta tekijää ei koskaan saatu selville. Nicolette oli kihlattunsa kuolemasta täysin murtunut.
Léonin kuolema antoi ihmisille lisää puheenaihetta de Bureaun suvusta. Aikaisemmin ihmiset olivat juoruilleet Nicoletten vanhempien avioliitosta, Nicoletten äidin kuolemasta sekä Diodoren ja Yvetten avioliitosta, mutta tällä kertaa puheet eivät olleet ilkeitä, vaan lähinnä pahoittelevia ja sääliviä – olivathan Léon ja Nicolette olleet kerrassaan täydellinen nuoripari.
Léonin kuolemaa seuranneena päivänä Nicolette kuitenkin sattui kuulemaan jotakin, mitä hän ei tulisi koskaan unohtamaan.
”Olimme silloin vielä kotona Troyes’ssa, missä minun ja Léonin häätkin olivat määrä viettää. Olin kulkemassa isäni työhuoneen ohi, kun kuulin sieltä puhetta. En ollut koskaan kuullut kyseistä puheääntä, ja niinpä jäin ovelle kuuntelemaan, sillä olin utelias tietämään, kenen kanssa isäni keskusteli.”
Nicolette kuuli, kuinka hänen isänsä tiedusteli Nicolettelle tuntemattomalta mieheltä, oliko työ hoidettu niin, ettei kukaan voisi liittää häntä siihen mitenkään. Salaperäinen mies vakuutti herttuan siitä, ettei kukaan saisi koskaan tietää herttua de Bureaun osuudesta hänen tyttärensä kihlatun murhaan.
”Luulin silloin vielä, että isäni todella hyväksyi minun ja Léonin avioliiton, mutta olin väärässä. Olen tullut siihen tulokseen, että isäni ei koskaan aikonutkaan antaa meidän mennä naimisiin.”
Nicolette oli järkyttynyt tiedosta, mutta hän ei koskaan kertonut kuulemastaan kenellekään. Léonin kuoleman jälkeen Nicolette olisi halunnut jäädä pysyvästi Champagneen, mutta hänen isänsä halusi koko perheen Pariisiin.
Pariisissa Nicolette kyllästyi pian elämään ilkeän äitipuolensa ja pikkusisarustensa kanssa. Nicolette sai idean vierailla kaikilla lähistöllä asuvilla sukulaisillaan päästäkseen pois perheensä luota, ja herttua itse asiassa kannatti ideaa.
Erityisen hyvin Nicolette viihtyi hänen serkkunsa Florentinin luona. Florentin d’Anduze oli herttuan vanhimman sisaren poika, joka oli juuri mennyt naimisiin aatelisnaisen Élisen kanssa. Mies oli adoptoinut Élisen kaksi lasta omikseen.
”Léonin kuoleman jälkeen en enää kestänyt olla kartanossamme Pariisissa Yvetten kanssa. Niinpä lähdin kiertelemään isän sukulaisilla. Isän lisäksi myös isän sukulaiset tuntuivat pitävän vierailuistani, eikä minullakaan ollut valittamista. Viihdyin erityisen hyvin serkkuni Florentinin luona, jossa itse asiassa lopulta vietinkin pisimmän aikaa."
Vietettyään reilun puolivuotta sukulaisillaan palasi Nicolette takaisin perheensä kartanoon. Kotiinpaluunsa aikaan Nicolette sai kuulla ikävän uutisen serkkunsa Florentinin kuolemasta.
Vain vajaan kuukauden kuluttua Nicoletten kotiinpaluusta, kutsui herttua de Bureau tyttärensä Versailles’hin. Prinsessa Marielle oli menossa naimisiin reilun kuukauden kuluttua, ja herttua halusi tyttärensä paikalle jo ennen häitä.
”Minulle oli isän kutsusta lähtien selvää, että hän halusi minut Versailles’hin jo ennen prinsessan häitä, jotta voisin hyvissä ajoin yrittää löytää itselleni puolison kaikista palatsiin saapuvien aatelisten ja ulkolaisten kuninkaallisten joukosta. En ollut kiinnostunut isäni ajatuksesta silloin, – enkä ole vieläkään – mutta minulla ei myöskään ollut varaa sanoa ei. Sitä paitsi, jos avioliitto on ainut tapa päästä kauas isästäni, täytyy minun toimia hänen mielikseen.”
Niinpä Nicolette muutti Versailles’hin isänsä luokse, ja muu perhe jäi asumaan Pariisin kartanoon.
(- Lainaukset ovat Nicoletten ensimmäisestä päiväkirjasta, jonka hän poltti hyvin pian Versailles’hin tulonsa jälkeen.)
Prinsessa Mariellen häiden iltana Nicolette sattui törmäämään nuorukaiseen nimeltään Emile. Emile ja Nicolette rakastuivat toisiinsa autuaan tietämättöminä siitä, että heillä itse asiassa on yhteinen isä.
Emilen tapaamisen jälkeen Nicoletten elämä oli ensi kertaa Léonin kuoleman jälkeen lähellä onnellista. Tuo onni kuitenkin loppui lyhyeen, kun Emile katosi hyvästelemättä. Nicolette kaipaa Emileä ja on vihainen tälle siitä, että tämä jätti hänet selittämättä.
”Emile toi elämääni iloa, joka siitä oli tyystin kadonnut Léonin kuoltua. Kuvittelin aina, etten enää koskaan voisi rakastaa ketään niin kuin olin Léonia rakastanut – niin kuin rakastan häntä edelleen – mutta olin ehkä väärässä. Ymmärsin sen kuitenkin liian myöhään, sillä silloin Emile oli jo ehtinyt lähteä ja jättää minut jälleen yksin tähän loppumattomaan, säälittävään surkeuteeni.”
(- Lainaus Nicoletten uudesta päiväkirjasta, jonka kirjoittamisen hän aloitti saavuttuaan Versailles’hin.)
Versailles'ssa Nicolette meni naimisiin Thomas de la Marchen kanssa, minkä myötä hänestä tuli ensin markiisitar ja myöhemmin Thomasin isän menehdyttyä herttuatar de la Marche.
Nyt
Ici repose en paix Duchesse de Nevers Nicolette Amélie Félicité de la Marche (née de Bureau)
20.3.1758-3.3.1779
[Tässä lepää rauhassa Neversin herttuatar Nicolette Amélie Félicité de la Marche (os. de Bureau)
20.3.1758-3.3.1779]
Muuta
•Nicolettella on musta kissa nimeltään Minuit (”Keskiyö”), jonka hän toi mukanaan Versailles’hin.
Kuvissa Amanda Seyfried
Huom! Kuvissa Nicolette n. 19-vuotiaana
Kokonimi: Nicolette Amélie Félicité de la Marche, os. de Bureau
Kutsumanimet: madame de la Marche tai
Syntymäpäivä: 20.3.1758
Ikä: 20 vuotta (vuonna 1778)
Sukupuoli: nainen
Kansallisuus: ranskalainen
Asema/sääty: Champagnen herttuan tytär, Neversin herttuan perijän aviovaimo, markiisitar/aatelisto
Siviilisääty: naimisissa
Suhteet
Perhe:
Champagnen herttua Diodore de Bureau (isä)
Melina de Bureau (os. de Rémerville) (äiti) †
Yvette de Bureau (äitipuoli, isän uusi aviovaimo)
Eveline (s.1765), Mirabelle (s.1767), Casimir (s. 1770) & Carole (s. 1771) de Bureau ((puoli)sisarukset)
Emile Marchand (puoliveli isän kautta)
Thomas de la Marche (aviomies)
Nicolette vaikuttaa kaikkien silmissä olevan isänsä herttua de Bureaun kanssa oikein hyvissä väleissä. Todellisuudessa herttuan tytär vihaa isäänsä kovasti kaiken sen tähden, mitä herttua on tehnyt hänelle ja etenkin hänen rakkailleen.
Nuorempien sisarustensa kanssa Nicolette tulee pääsääntöisesti hyvin toimeen, vaikka perheen vanhin tyttö Eveline onkin ottanut elämäntehtäväkseen Nicoletten ärsyttämisen ja kantelee kaikista isosisarensa tekemisistä hänen äidillensä.
Muiden ollessa paikalla Nicoletten äitipuoli Yvette esittää rakastavaa huoltajaa, mutta etenkin kun herttua on poissa perheen kartanosta, on Yvette Nicolettea kohtaan vielä julmempi kuin Eveline.
Nicolette rakastui ”vahingossa” puoliveljeensä Emileen, kun kaksikko sattui tapaamaan palatsissa. Myöhemmin Emile kertoi Nicolettelle heidän sisaruudestaan.
Nicolette on naimisissa Neversin herttuan ja La Marchen kreivin perijän Thomas de la Marchen kanssa. Avioliitto ei suinkaan ollut mikään rakkausliitto, vaan kahden herttuan välinen järjestely, ja kuta kuinkin kaikki tietävät sen. Nicolette ei kuitenkaan valita, vaan yrittää yhä löytää elämästään pieniä ilonaiheita.
Sukulaiset:
Matthieu de Rémerville (eno)
Valerie de Rémerville (serkku, enon tytär)
Charles de Bureau (setä, isän pikkuveli)
Daphné d’Anduze (täti, isän vanhin sisar)
Diane de Bureau (täti, isän sisar) †
Cornélie d’Aramitz (täti, isän sisar)
Cerise de Lebeau (täti, isän nuorin sisar)
Varakreivi Florentin d’Anduze (serkku, isän vanhimman sisaren poika) †
Varakreivitär Élisabeth d'Anduze (serkun vaimo)
Annabelle & Gabriel d’Anduze (serkun adoptiolapset)
Nicolettella on melko muodolliset välit sukulaisiinsa, vaikka hän tapaakin isänsä sukulaisia usein ja on vieraillutkin suuren osan luona. Serkkuunsa Florentin d’Anduzeen Nicolette tutustui paremmin, kun hän vieraili perheen luona pari vuotta sitten. Nicolette liittyi serkkunsa piyörittämään vakoilu järjestöön La Lune Noireen ("Musta kuu"). Florentinin kuoleman jälkeen Nicoletten serkun vaimo Élisabeth otti järjestön vastuulleen. Versailles'hin muutettuaan Nicolette ei kuitenkaan ole enää toiminut osana järjestöä, eikä hän ole kuullut Élisabethistä pitkään aikaan.
Ystävät(täret):
Rachel de Montagne
Viviane de Lavoie
Jeanne de Favre
Dominic de Favre
Apolline de Courageux
Nicolette on riippuvainen kolmesta hölösuisesta, pahaa-aavistamattomasta ja yltäkylläistä elämää viettävästä ystävättärestään, jotka ovat asemaltaan häntä hieman alempana. Hänen ystävättärensä kulkevat herttuan tyttären rinnalla aina mahdollisuuden tullen ja ovat Nicolettelle kuin seuraneitejä. Rachel ja Viviane asuvat Pariisissa, mutta Estelle asuu Versailles’n kaupungissa. Nicolette pitää myös Estellen isoveljeä Dominicia hänen ystävänään, sillä Nicolette on useasti viettänyt aikaa ystävättärensä ja tämän veljen kanssa.
Apolline on Nicoletten lapsuudenystävä niiltä ajoilta, kun Nicolette asui palatsissa. Nicolette sattui törmäämään Apollineen kuninkaallisten häiden aikaan, jonka jälkeen he ovat olleet taas yhteyksissä.
Muut tuttavat:
Jourdain de Villenueve (Troyes’ssa asuva kreivi)
Léon de Villenueve (kihlattu ja rakastettu, edellisen poika) †
Duval, Moreau, Segal & Abel(ino) Bellamy (isän Versailles’ssa Nicolettelle määräämät henkivartiat)
Flavie Caron (kamarineito Versailles’ssa)
Nicolette suhtautuu isäänsä palveleviin henkivartioihinsa kunnioituksella, vaikka häntä hieman tympiikin se, että hänen isänsä laittaa miehet vahtaamaan häntä kuin pikkulasta. Nicolette tietää, että hänen vartioistaan kaikki paitsi Abel raportoivat Nicoletten tekemisistä herttualle, ja se ärsyttää Nicolettea. Abelin kanssa Nicolettella on kuitenkin hyvin läheiset ja luottamukselliset välit.
Ulkonäkö
”Kaikki ajattelevat sitä, mutta harva uskaltaa enää nykyään lausua sitä ääneen: Olen aivan äitini näköinen.”
Nicolette muistuttaa kaikin mahdollisin tavoin edesmennyttä äitiään. Hän on ihanteellisen hoikka ja keskiverto ranskalaisnaisen mittainen. Hänen kehonsa muodot ovat täyteläiset siitä huolimatta, että hän on kaikin puolin siro. Neidon liikkeet ovat useimmiten varsin harkittuja, sulavia ja luonnollisia. Hänellä on kevyt askel, ja Nicolette pystyykin liikkumaan lähes äänettömästi.
Nicolette on kauneusihanteiden mukaisesti kalpea, ja hänen kasvonsa muistuttavat muodoltaan timanttia. Hänellä on korkeat poskipäät ja sileä, terve iho. Nicoletten kulmakarvat ovat hänen hiustensa väriset ja hyvin muotoillut. Hänen nenänsä on kapea ja siro, eikä se vie liikaa huomiota hänen silmistään, joissa on usein tulkitsematon katse. Vaaleanvihreitä silmiä reunustavat taipuisat, tummat ja pitkät ripset, jotka auttavat hienosti tuomaan Nicoletten silmiä esille. Neidon huulet ovat hyvin vaaleat mutta täyteläiset, ja ne kaartuvat kauniisti Nicoletten hymyillessä.
Nicoletten lähes virheetöntä kasvojen ihoa reunustavat nuoren naisen silkkisenpehmeän näköiset tummanvaaleat hiukset. Hiukset kihartuvat luonnostaan lähes korkkiruuvikiharoille, joka on neidosta joskus varsin rasittavaa. Hänen hiuksensa ylettyvät suoristettuina lähes kainaloihin asti.
Mitä Nicoletten vaatekaapin sisältöön tulee, koostuu se suurimmaksi osaksi neidolle lahjoina annetuista vaatteista tai muuten vain muiden valitsemista mekoista ja asusteista. Nicolette ei oikein ole kiinnostunut muodista, eikä piittaa olla perillä uusimmista villityksistä. Nuori nainen pukeutuu pääsääntöisesti ystävättäriensä tai hovineitojensa ohjeiden mukaisesti ja antaa näiden valita vaatteensa. Nicolette itse suosii hyvin hillittyjä ja yksinkertaisia mekkoja, vaikka hänellä olisikin varaa huomiotakin herättäviin asukokonaisuuksiin. Nicolette ei halua tehdä itsestään huomion keskipistettä, vaan tyytyy vaatevalinnoillaan seinäruusun osaan ja tekee tilaa niille, jotka kylpevät huomiossa mielellään. Yleensä huomiosta pidättäytyminen ei tosin onnistu – kiitos nuoren naisen ystävättärien, korkean aseman ja kauniin ulkonäön.
Vaikka Nicolette ei olekaan kiinnostunut muodista tai pröystäilevästä pukeutumisesta, pitää hän kuitenkin itsestään ja ulkonäöstään huolta. Nicolette on lähes sinut ulkonäkönsä kanssa, mutta yrittää silti aina tarpeen tullen ehostautua entistä paremman näköiseksi.
Nicoletten ulkonäön kokonaiskuva on hyvin selkeä. Nuori nainen on klassisen kaunis, hillitty ja miellyttävän näköinen, ja hän vetääkin usein asemansa lisäksi myös ulkonäkönsä takia katseita puoleensa. Ihmisten – etenkin miesten katseet – ärsyttävät Nicolettea, ja hän usein toivoo, ettei hän näyttäisi niin huomiota herättävältä.
Luonne
Nuoren naisen luonne vastaa hyvin hänen ulkonäkönsä antamaa vaikutelmaa. Nicolette on erittäin kohtelias ja hillitty muiden ihmisten seurassa, ja hän ajautuu sanaharkkoihin ani harvoin. Neito on myös ystävällinen, auttavainen ja ymmärtäväinen, mikä vain vahvistaa kuvaa siitä, että nuori nainen on erittäin miellyttävä seuralainen.
Nicolette nähdään ennen kaikkea herttuan erinomaisesti kasvatettuna tyttärenä. Hän on hyväkäytöksinen, toimii, kuten hänen asemaansa kuuluu, eikä koskaan puutu muiden asioihin. Herttuan tytär vaikuttaa isänsä kiltiltä ja rakastettavalta tyttäreltä, ja siihen Nicolette pyrkiikin. Toisinaan Nicolette arvelee, ettei hänen ylläpitämä täydellisen tyttären rooli aina uppoa kaikkiin, mutta mikä tärkeintä, se näyttää ainakin suurimmaksi osaksi menevän täydestä hänen isäänsä, itse herttuaan.
Nicoletten ääni on pehmeä ja soinnikas, jonka takia hänen kanssaan on miellyttävä keskustella. Nicolette osallistuu keskusteluihin aina hieman varauksella, mutta on valmis jakamaan mielipiteitään hienovaraisesti. Nuori nainen kuluttaa paljon aikaa pelkästään ajattelemiseen ja pohtii usein asioita pidemmälle kuin olisi välttämätöntä.
Ihmisten seurasta ja keskustelemisesta enemmän Nicolette nauttii hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Nicolette kirjoittaa usein päiväkirjaansa ja tekee sen mieluiten ollessaan täysin yksin. Kirjoittamisen lisäksi nuori nainen on kiinnostunut lukemisesta ja lukeekin usein ajankulukseen. Tanssiminen, ratsastaminen ja musiikki ovat Nicolettelle toissijaisia harrastuksia. Toki herttuan tytär osaa hyvin koulutettuna niin tanssia kuin ratsastaakin, ja hän taitaa myös viulunsoiton. Nicolettella on kaunis lauluääni, ja lapsena hän lauleli missä ikinä olikaan. Nykyään Nicolette kuitenkin välttää laulamista muiden kuullen. Nicolette puhuu ranskan lisäksi lähes sujuvaa espanjaa ja hieman kömpelöä saksaa.
Jossain syvällä sisimmässään Nicolette on edelleen se iloinen ja sydämellinen tyttö, jona hän kasvoi. Nuori nainen on yrittänyt kitkeä pois hänen sisimmässään elävän nuoren Nicoletten, joka on vielä kaiken jälkeenkin täynnä elämäniloa ja rakkautta muita kohtaan. Nicolette ajattelee, että hänen isänsä tappoi sen osan hänestä, joka oli kykeneväinen iloitsemaan ja rakastamaan, mutta hän on väärässä.
Rehellisesti sanottuna Nicolette ei itsekään tiedä, kuka hän on, mutta yksin ollessaan hän muistuttaa lähinnä nuorta itseään, jonka nuori nainen on yrittänyt hukuttaa surunsa valtamereen. Nicoletten elämä onkin suurimmaksi osaksi tasapainottelemista näiden kahden ajatusmaailman välillä – ollako se itsekäs ja välinpitämätön henkilö, joka halveksii isäänsä, vaiko se hyväsydäminen ja rakastava tyttö, joka hänen sisimmässään on aina piileskellyt. Yleisesti ottaen Nicolette haluaa kuitenkin kaikille pelkästään hyvää – lukuun ottamatta ehkä hänen isäänsä ja äitipuoltaan.
”Suurimman osan ajasta en edes itse tiedä, kuka todella olen. Olin pienenä hyvin elämäniloinen, villi ja täynnä energiaa. Rakastin kaikkia ja kaikkea ja laulelin, missä ikinä kuljinkaan. Äitini kuoleman jälkeen rauhoituin hieman ja muutuin hillitymmäksi. Léonin tavattuani olin taas täynnä elämäniloa ja rakkautta, mutten yhtä näkyvästi kuin lapsena, sillä äitini kuolema vainosi minua – se on aina vainonnut. Léonin kuoleman mukana kuoli kaikki se rakkaus ja ilo, jota minulla oli koskaan ollut. Päätin kovettaa sydämeni, sillä uskoin, etten enää koskaan voisi rakastaa ketään, niin kuin olin rakastanut Léonia.
Olin kuitenkin väärässä, sillä kun tapasin Emilen, jokin muuttui. Löysin iloa ja toivoa, jonka olin luullut olevan peruuttomattomasti poissa, menetetty. Mutta sitten Emile lähti. Hän lähti ja jätti minut, ja nyt olen taas sinä samassa tilanteessa.
Rehellisesti sanottuna olen eksyksissä. Välillä minusta tuntuu kuin tasapainottelisin kahden kuilun välillä, joista kumpikin edustaa tietynlaista persoonaani. Mutta kuka minä oikeasti olen? Olenko vain se herttuan sievä ja hyväkäytöksinen tytär, jona kaikki muut minut näkevät, ja jota yritän esittää? Vai olenko sittenkin se kylmäkiskoinen ja kostonhimoinen henkilö, joksi olen yrittänyt muuttua, ja jonka sydämessä ei ole sijaa muille kuin itselleen? Vai olenko kenties sittenkin vielä se ihminen, joka lapsena olin? Olenko se hyväuskoinen, rakastava, toiveikas ja elämäniloinen nuori neiti, joka eli jokaisen päivänsä jotakin erityistä varten? Vai olenko todellisuudessa vain kasa pikkuruisia palasia? Olenko lohduton, eksynyt ja rikkinäinen tyttö vailla ketään, joka oikeasti välittäisi ja rakastaisi? Vai olenko kaikkien näiden osieni summa, yksi sekalainen kokonaisuus, josta ei voi koskaan saada täysin selvää?”
Menneisyys
Vuosia sitten iäkkään Champagnen herttuan vanhempi poika rakastui tittelittömään aatelisnaiseen ja päätti mennä naimisiin tämän kanssa. Diodore de Bureaun ja silloisen Melina de Rémervillen (Nicoletten vanhempien) avioliitto solmittiin lopulta, vaikka Diodoren isä (Nicoletten isoisä) vastusti sitä.
”Minulle aina pienenä kerrottiin, kuinka vanhempani menivät naimisiin rakkaudesta. Opin pitämään sitä ihailtavana ja jopa mahdollisena asiana ja ajattelin itsekin toimivani samoin.”
Pian Diodoren ja Melinan avioiduttua vanha herttua kuoli, ja Diodoresta tuli vanhimpana poikana Champagnen herttua. Jo vuoden kuluttua avioparille syntyi tytär, joka sai nimen Nicolette.
Nicolette vietti varhaisen lapsuutensa Champagnen provinssin pääkaupungissa Troyes’ssa, jossa hänen isänsä suvun omistama vanha linna sijaitsee. Hän eli äitinsä kanssa yltäkylläisyydessä – kiitos vaikutusvaltaisen ja rikkaan isän. Nicoletten äiti ei varsinaisesti ollut koskaan rahan ja rikkauksien perään, vaan arvosti enemmän hillittyä elämäntapaa. Hän kasvatti tyttärensä Champagnessa ylellisissä oloissa, mutta Nicolettelle kävi aina silloin tällöin – etenkin hänen isänsä poissa ollessa – selväksi, ettei äiti pitänyt rikkauksia välttämättömänä.
Myöhemmin Nicoletten isä kyllästyi Troyes’n ja Versailles’n pitkään välimatkaan, joten hän osti itselleen kartanon Pariisista. Niinpä herttuan vaimo ja neljävuotias tytär Nicolette muuttivat väliaikaisesti Pariisiin.
”Puolet lapsuudestani asuin isäni suvun vanhassa linnassa Troyes’ssa äitini kanssa, jossa todella viihdyin. Puolet ajasta taas asuin kartanossa Pariisissa, jossa kaikki oli niin kovin erilaista. Voisin kai sanoa, että minulla on aina ollut kaksi kotia.”
Nicoletten ollessa kuusivuotias Nicoletten vanhempien välillä tapahtui jotakin. Herttua de Bureau sai selville, että hänen vaimonsa petti häntä erään aatelismiehen kanssa. Nicoletten isä oli raivoissaan, muttei sanonut vaimolleen sanaakaan. Noin kuukauden kuluttua Nicoletten äiti kuoli.
”Muistan sen päivän edelleen. Olin leikkimässä huoneessani, kun isä tuli hakemaan minua. Hän sanoi, että äiti oli hyvin sairas ja minun pitäisi mennä tapaamaan häntä. Niinpä menimme isäni kanssa käsi kädessä vanhempieni makuuhuoneeseen, jossa äitini makasi tehden kuolemaa.
Äiti oli todella huonossa kunnossa. Isäni nähdessään äiti alkoi itkeä. Luulin, että hän itki, koska tiesi kuolevansa, mutta olin väärässä. Hetken kuluttua äiti pyysi isää poistumaan, jotta saisi jutella kanssani kahden kesken, ja yllätyksekseni isä poistuikin huoneesta.
Äiti puhui hyvin hiljaa ja nopeasti ja käski minun kuunnella tarkasti. Hän kertoi minulle, että isä oli saanut hänet kiinni tekemästä jotakin hirveää. Äiti oli luullut, että isä jättäisi asian sikseen, mutta nyt hän tiesi, ettei tämä tekisi niin. Hän kertoi minulle, että hän oli sairas isän takia ja kuolisi pian.
Äiti vannotti minua olemaan kertomatta kenellekään, – etenkään isälle – mitä hän minulle oli sanonut. Olin kuusivuotias, enkä kunnolla ymmärtänyt, mistä oli kyse, mutta lupasin äidille pitää suuni kiinni. Äiti sanoi, että minun pitäisi olla isäni tyttö ja toimia tämän mieliksi.
Pian isä astui sisään huoneeseen. Vanhempani vaihtoivat katseen, mutten tiennyt, mitä se merkitsi. Isä sanoi, että äidin tulisi levätä nyt ja vei minut takaisin huoneeseeni. Seuraavana päivänä äiti oli kuollut.
Vasta vuosia myöhemmin ymmärsin, mitä äiti oli minulle yrittänyt kertoa. Isä oli tappanut äidin jollakin myrkyllä, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin elää sen tiedon kanssa.”
Äitinsä kuoltua kuusivuotias Nicolette muutti Pariisista Versailles’hin isänsä luokse. Nicolette vietti Versailles’ssa aikaansa lähinnä lastenhoitajiensa kanssa ja kului jopa päiviä ilman, että tyttö näki isäänsä ollenkaan.
”Olen aina kuullut sanottavan, vanhempani menivät naimisiin rakkaudesta, mutta epäilen, ettei äiti koskaan todella rakastanut isää. Enkä edes syytä häntä siitä. Ainoa, jota syytän, on isä. Hän on vastuussa äidin kuolemasta.”
Kun Nicolette oli seitsemän vanha, meni herttua de Bureau uudelleen naimisiin. Aluksi herttua de Bureaun kahdeksan vuotta nuorempi vaimo Yvette muutti Versailles’n palatsiin, mutta lopulta Nicolette palasi asumaan Pariisin kartanoon uuden äitipuolensa kanssa.
Pian Diodore ja Yvette saivat ensimmäisen lapsensa – tytön, jonka nimeksi annettiin Eveline. Evelineä seurasivat vielä kolme lasta, kaksi tyttöä – Mirabelle ja Carole – ja poika nimeltään Casimir. Yvette piti huolta parin yhteisten lasten lisäksi tytärpuolestaan Nicolettesta, ja he asuivat vuoroin Pariisissa ja vuoroin Troyes’ssa. Yvette kohteli jo hyvin nuoresta asti Nicolettea huonosti, paitsi kun tytön isä, eli Yvetten aviomies, oli paikalla. Nicoletten äitipuoli ymmärsi jo hyvin varhaisessa vaiheessa, että herttua oli jostain syystä kovin kiintynyt vanhimpaan tyttäreensä, eikä sallinut tätä kohdeltavan huonosti.
”Elämä äitipuoleni ja sisarusteni kanssa on aina ollut hankalaa. Yvette on aina kohdellut minua huonosti, paitsi tietenkin silloin, kun isä sattuu olemaan paikalla. Silloin hän on lempeä ja rakastava – ihan niin kuin oma äitini oli.”
Troyes’ssa asuessaan Nicolette sattui tapaamaan paikallisen aatelisen kreivi de Villenueven saman ikäisen pojan Léonin. Kuusitoistavuotiaina Nicolette ja Léon rakastuivat toisiinsa ja vannoivat menevänsä naimisiin vielä jonakin päivänä. Léon kosi pian Nicolettea salaa, ja tyttö suostui kosintaan. Pari oli muiden tietämättä kihloissa lähes vuoden, ennen kuin Léon uskaltautui pyytämään herttua de Bureaulta tämän tyttären kättä.
”Emme aluksi uskaltaneet pyytää isältäni lupaa mennä naimisiin, sillä tiesimme kumpikin, että meidän isämme eivät tulleet hyvin toimeen. Pelkäsin, että isä kieltäisi minua menemästä naimisiin elämäni rakkauden kanssa.”
Nicolette tiesi, ettei hänen isänsä tullut hyvin toimeen kreivi de Villenueven kanssa. Kaksikko oli aina suhtautunut toisiinsa hyvin kylmästi ja vihamielisesti, mutta Nicolette ei tiennyt syytä. Herttua de Bureau vihasi Léonin isää, koska hänen vaimonsa oli jäänyt kiinni herttuan pettämisestä juuri kyseisen miehen kanssa. Kukaan muu kuin herttua ja kreivi ei kuitenkaan tiennyt kyseisestä suhteesta, ja siksi tieto ei ollut myöskään koskaan kantautunut Nicoletten tai Léonin korviin. Nicolette oli melkein varma, että isä kieltäisi häntä menemästä naimisiin Léonin kanssa, ja pari yllättyikin iloisesti, kun herttua antoi kreivin pojalle luvan naida hänen tyttärensä.
Viikkoa ennen häitä Léon kuoli. Pian selvisi, että kreivin poika oli myrkytetty, mutta tekijää ei koskaan saatu selville. Nicolette oli kihlattunsa kuolemasta täysin murtunut.
Léonin kuolema antoi ihmisille lisää puheenaihetta de Bureaun suvusta. Aikaisemmin ihmiset olivat juoruilleet Nicoletten vanhempien avioliitosta, Nicoletten äidin kuolemasta sekä Diodoren ja Yvetten avioliitosta, mutta tällä kertaa puheet eivät olleet ilkeitä, vaan lähinnä pahoittelevia ja sääliviä – olivathan Léon ja Nicolette olleet kerrassaan täydellinen nuoripari.
Léonin kuolemaa seuranneena päivänä Nicolette kuitenkin sattui kuulemaan jotakin, mitä hän ei tulisi koskaan unohtamaan.
”Olimme silloin vielä kotona Troyes’ssa, missä minun ja Léonin häätkin olivat määrä viettää. Olin kulkemassa isäni työhuoneen ohi, kun kuulin sieltä puhetta. En ollut koskaan kuullut kyseistä puheääntä, ja niinpä jäin ovelle kuuntelemaan, sillä olin utelias tietämään, kenen kanssa isäni keskusteli.”
Nicolette kuuli, kuinka hänen isänsä tiedusteli Nicolettelle tuntemattomalta mieheltä, oliko työ hoidettu niin, ettei kukaan voisi liittää häntä siihen mitenkään. Salaperäinen mies vakuutti herttuan siitä, ettei kukaan saisi koskaan tietää herttua de Bureaun osuudesta hänen tyttärensä kihlatun murhaan.
”Luulin silloin vielä, että isäni todella hyväksyi minun ja Léonin avioliiton, mutta olin väärässä. Olen tullut siihen tulokseen, että isäni ei koskaan aikonutkaan antaa meidän mennä naimisiin.”
Nicolette oli järkyttynyt tiedosta, mutta hän ei koskaan kertonut kuulemastaan kenellekään. Léonin kuoleman jälkeen Nicolette olisi halunnut jäädä pysyvästi Champagneen, mutta hänen isänsä halusi koko perheen Pariisiin.
Pariisissa Nicolette kyllästyi pian elämään ilkeän äitipuolensa ja pikkusisarustensa kanssa. Nicolette sai idean vierailla kaikilla lähistöllä asuvilla sukulaisillaan päästäkseen pois perheensä luota, ja herttua itse asiassa kannatti ideaa.
Erityisen hyvin Nicolette viihtyi hänen serkkunsa Florentinin luona. Florentin d’Anduze oli herttuan vanhimman sisaren poika, joka oli juuri mennyt naimisiin aatelisnaisen Élisen kanssa. Mies oli adoptoinut Élisen kaksi lasta omikseen.
”Léonin kuoleman jälkeen en enää kestänyt olla kartanossamme Pariisissa Yvetten kanssa. Niinpä lähdin kiertelemään isän sukulaisilla. Isän lisäksi myös isän sukulaiset tuntuivat pitävän vierailuistani, eikä minullakaan ollut valittamista. Viihdyin erityisen hyvin serkkuni Florentinin luona, jossa itse asiassa lopulta vietinkin pisimmän aikaa."
Vietettyään reilun puolivuotta sukulaisillaan palasi Nicolette takaisin perheensä kartanoon. Kotiinpaluunsa aikaan Nicolette sai kuulla ikävän uutisen serkkunsa Florentinin kuolemasta.
Vain vajaan kuukauden kuluttua Nicoletten kotiinpaluusta, kutsui herttua de Bureau tyttärensä Versailles’hin. Prinsessa Marielle oli menossa naimisiin reilun kuukauden kuluttua, ja herttua halusi tyttärensä paikalle jo ennen häitä.
”Minulle oli isän kutsusta lähtien selvää, että hän halusi minut Versailles’hin jo ennen prinsessan häitä, jotta voisin hyvissä ajoin yrittää löytää itselleni puolison kaikista palatsiin saapuvien aatelisten ja ulkolaisten kuninkaallisten joukosta. En ollut kiinnostunut isäni ajatuksesta silloin, – enkä ole vieläkään – mutta minulla ei myöskään ollut varaa sanoa ei. Sitä paitsi, jos avioliitto on ainut tapa päästä kauas isästäni, täytyy minun toimia hänen mielikseen.”
Niinpä Nicolette muutti Versailles’hin isänsä luokse, ja muu perhe jäi asumaan Pariisin kartanoon.
(- Lainaukset ovat Nicoletten ensimmäisestä päiväkirjasta, jonka hän poltti hyvin pian Versailles’hin tulonsa jälkeen.)
Prinsessa Mariellen häiden iltana Nicolette sattui törmäämään nuorukaiseen nimeltään Emile. Emile ja Nicolette rakastuivat toisiinsa autuaan tietämättöminä siitä, että heillä itse asiassa on yhteinen isä.
Emilen tapaamisen jälkeen Nicoletten elämä oli ensi kertaa Léonin kuoleman jälkeen lähellä onnellista. Tuo onni kuitenkin loppui lyhyeen, kun Emile katosi hyvästelemättä. Nicolette kaipaa Emileä ja on vihainen tälle siitä, että tämä jätti hänet selittämättä.
”Emile toi elämääni iloa, joka siitä oli tyystin kadonnut Léonin kuoltua. Kuvittelin aina, etten enää koskaan voisi rakastaa ketään niin kuin olin Léonia rakastanut – niin kuin rakastan häntä edelleen – mutta olin ehkä väärässä. Ymmärsin sen kuitenkin liian myöhään, sillä silloin Emile oli jo ehtinyt lähteä ja jättää minut jälleen yksin tähän loppumattomaan, säälittävään surkeuteeni.”
(- Lainaus Nicoletten uudesta päiväkirjasta, jonka kirjoittamisen hän aloitti saavuttuaan Versailles’hin.)
Versailles'ssa Nicolette meni naimisiin Thomas de la Marchen kanssa, minkä myötä hänestä tuli ensin markiisitar ja myöhemmin Thomasin isän menehdyttyä herttuatar de la Marche.
Nyt
Ici repose en paix Duchesse de Nevers Nicolette Amélie Félicité de la Marche (née de Bureau)
20.3.1758-3.3.1779
[Tässä lepää rauhassa Neversin herttuatar Nicolette Amélie Félicité de la Marche (os. de Bureau)
20.3.1758-3.3.1779]
Muuta
•Nicolettella on musta kissa nimeltään Minuit (”Keskiyö”), jonka hän toi mukanaan Versailles’hin.