Maximilian von Gleischer

Nimi • Maximilian Edmund Francis Sigismund von Gleischer 

Ikä • 55 (synt. 20.1.1722)

Asema • Palatinen ruhtinas
 
Kansallisuus • Palatiinialainen (Itävaltalainen)

Kuvissa • Joaquin Phoenix


---

 Maximilian osaa tehdä näyttävän sisääntulon pelkästään huoneen kynnyksen yli astumalla, sillä 188 senttimetriin kohoava herrasmies ei jää keneltäkään huomaamatta. Miehen jäisen kylmässä olemuksessa on jotain kiehtovaa, ja vähäeleinen mies herättää niin pelkoa kuin ihailua. Harteikkaan ruhtinaan vahva selkä ja pitkät jalat sopisivat suurelle sotakenraalille, mutta Maximilian ei ole ikinä ollut fyysisen toiminnan mies.

Miehen älykkyys ja rakkaus älyllisiin keskusteluihin ja sosiaalisiin aviopeleihin heijastuu hänen harmaanvihreistä silmistään, jotka tuijottavat takaisin kuin kaksi pientä, kylmää marmorikuulaa. Niiden katse on läpitunkeva ja tarkka, ja vaikka miehen huulille kohoaisikin hymy, säilyy hänen silmiensä katse elottomana. Maximilianin kasvojen muoto on pehmeän soikea, mutta terävä nenä, teräväpiirteiset huulet ja paksut, kasvoja rajaavat kulmakarvat pyyhkivät tuon pehmeyden alleen jättäen jälkeensä vakavakasvoisen miehen. Miehen ylähuulessa on vasemmalla puolella arpi, jonka hän sai nuorena miekkailuharjoituksissa, ja joka on näkyvissä jopa meikin alta.

Aika on kohdellut nuoruudessa varsin komeaa miestä yhtä hyvin kuin kuivaa ja tanniinista vuosikertaviiniä, sillä miehen kasvot ovat säilyttäneet lukuisista elinvuosista huolimatta nuorekkaat piirteensä ja hänen tummanruskeat, paksut hiuksensa ovat harmaantuneet tyylikkäästi. Hiukset ovat kuitenkin aina piilossa siistien peruukkien alla ja hänen hopeaiset haihtuvansa ovat maailmalta piilossa. Ajan muokkaamat, epäsymmetriset kasvot eivät kuitenkaan vähennä hänen charmiaan, vaan siloposkinen mies näyttää ikäiseltään herrasmieheltä, joka saa silti nuoret neidot huokailemaan haikeana peräänsä.

Vaatetuksessaan ruhtinas käyttää kalleimpia materiaaleja ja vain parhaita ompelijoita, pukeutuen niin arjessa kuin juhlassa parhaimpiinsa. Erityisesti vihreän tummat värit sopivat myrkyllisen miehen värimaailmaan, ja vaikka hän on muotitietoinen, pysyy hän uskollisena omalle tyylilleen. Mies ei välitä turhan kirjavista kirjonnoista tai koristeluista, vaan hänen asujensa värimaailma on hillityn hallittu. Asuissaan hän käyttää ainoastaan hopeaa. Kengissään mies käyttää pieniä korkoja ja hopeaisia solkia, joista osa on hänen isänsä kengistä lainattuja, ja toimivat symbolisena merkkinä hänen sukuhistoriastaan. Vasta saadessaan lapsensa Itävallan valtaistuimelle, on hän valmis vaihtamaan koristeensa ja solkensa kultaisiin.

Elekieleltään mies on hallittu ja salaperäisen arvaamaton. Tuntuu, että jokainen silmäripsen räpsäytys on tarkasti koordinoitu, jokainen pienikin huulen kaari tarkoin harjoiteltu. Vaikka mielen olemus on miellyttävä ja kunnioitusta herättävä, voivat tarkimmat havaita miehen käytöksen teennäisyyden. Monelta menee tämä kuitenkin ohi, sillä karismaattinen mies on harjoittanut sosiaaliset taitonsa huippuunsa. Eleet ovat vähäisiä, askel säntillinen ja määrätietoinen. Miehen ääni on samanaikaisesti maskuliininen, mutta pehmeä, syvältä rinnasta kantautuva ääni, jonka monet voivat luokitella epäluotettavaksi, toiset taas miellyttävän rauhoittavaksi.

Maximilian on juuri sellainen, kuin vaikutusvaltaisen itävaltalaisen kruununtavoitteilijaperheen pojan tuleekin olla. Kylmänviileä, vakava herrasmies, joka kätkee visusti hovimaskinsa taakse näkymättömiin tuomitsevuutensa ja todelliset ajatuksensa. Maximilian on aina karismaattinen ja miellyttävä, mutta silti hänen läsnäolonsa on kuin jäätävä tuuli kylmänä talviaamuna. Kukaan ei osaa varmasti sanoa, mistä tuo johtuu, ja mies liikkuukin taitavasti salaperäisyyden rajamailla pitäen ajatuksensa ja tunteensa omana tietonaan. Mies on taitava keskustelija, ja hänen terävä älykkyytensä ja vankka omanarvontuntonsa heijastuu hänen olemukseensa. Kohteliaisuus on yksi miehen olemuksen kulmakivistä, ja töykeät ihmiset lunastavat hänen henkilökohtaisessa arvojärjestyksessään sen alimman paikan heidän yhteiskunnallisesta arvostaan riippumatta. Vaikka Maximilian onkin vahvatahtoinen ja dominioiva persoonallisuus, ja vaikka moni kuvailisikin häntä etäiseksi ja kylmäksi, on miehen jälkeensä jättämä kuva usein positiivinen.

Maximilian kokee olevansa muiden yläpuolella ja tietää olevansa muita älykkäämpi. Mies ei pelkää tehdä vaadittavia asioita, vaan hänelle koko maailma on kuin suuri strategiapeli, jonka voittamiseksi hän ei keinoja kaihda. Maximilian arvostaa viekkaita vastustajia ja ovelia siirtoja, ja pyyhkii mieluusti turhiksi osoittautuneet nappulat pelistä pois. Maximilian ei tuo esille omia saavutuksiaan ja ansioitaan, eikä kaipaa ulkopuolista kannustusta, saati vahvistusta omille siirroilleen. Itsekkäästi kohti voittoa rynnivä Maximilian ei hötkyile, ei hätäile, vaan tekee jokaisen siirtonsa harkittuaan sitä hyvän tovin. Maximilian ei myöskään usko, että naiset voisivat tarjota tässä pelissä todellista vastusta tai apulaista, mutta tietää, että joutuu käyttämään heitä hyväkseen voittaakseen. Liittolaisuus on ainoa tie voittoon, mutta Maximilian ei ole kiinnostunut liittolaistensa intresseistä, vaan ajaa ainoastaan omia tavotteitaan sitä kuitenkaan sen enempää mainostamatta.

Salaperäistä miestä on vaikea lukea, eikä tuon ilmeet tai eleet paljasta mitään, mitä tuo ei halua paljastuvan. Kukaan ei osaa tarkasti sanoa, pitääkö Maximilian heistä vai ei, tai jos näyttää pitävän, niin onko kyseessä vain esitys. Miehen esityksen taakse on vaikea nähdä, sillä yksinkertaiset eleet ja tarkasti harkitut sanat eivät paljasta mitään. Vain kaikista tarkkaavaisimmat sivustaseuraajat voivat huomata pienet mikroilmeet miehen kasvoilla ja silmissä. Maximilian ei kuitenkaan tarkoituksella tuhlaa kallisarvoista aikaansa keheenkään, josta hän ei koe hyötyvän. Hän keskustelee ihmisille, jotka voivat lipsauttaa vuosisatojen takaisia salaisuuksia, tutustuttaa hänet lukittujen ovien avaintenvartijoihin tai yksinkertaisesti tarjota hänelle älyllisesti stimuloivaa seuraa. Aidosti Maximilian arvostaa tässä maailmassa ainoastaan heitä, jotka ovat älyllisesti, strategisesti ja taidollisesti hänen vertaisiaan. Itsessään egosentinen itävaltalainen ei muuttaisi mitään, mutta miettii alati käytöstään ja käyttäytymistään ja hioo sitä tarpeen vaatiessa.

Itävaltalainen onkin monilahjakas taituri, joka tietää niin politiikasta, kulttuurista kuin taiteista. Miehen kyky muistaa vuosikymmenten takaisia asioita on vertaansa vailla, ja hän osaa taidokkaasti yhdistellä tietämiään asioita yhdeksi palapeliksi. Miehen saa parhaiten suututettua, kun käy väittämään hänen faktojaan vääriksi tai epäilee hänen muodostamaansa kokonaiskuvaa. Usein hän nimittäin on oikeassa, ja hänen yllättäminen on vaikeaa. Jos miehellä on jokin selvä sokea piste, niin vaikka mies on tietoinen tunteistaan ja osaa säädellä ja kontrolloida niitä, niin hänellä ei ole kykyä asettua muiden asemaan ja ymmärtää muiden tunnemaailman monimutkaisuutta. Mies osaa manipuloida tunteita ja upottaa ajatuksia seuralaistensa mieliin, mutta muiden ihmisten tunnemaailman kompleksisuus on miehelle tuntematon. 





Maximilianin äiti, Adeline, naitettiin vanhaan sukuun Palatineen, ja hänen vanhempansa olivat Palatinen ruhtinaspari (vrt. Ranskan herttuapari). Palatine sijaitsee nykyisen Saksan alueella, mutta kuului menneisyydessä Itävallalle. Maximilianin isä, Edmund, oli hyvä, tarkka hallitsija ja hänen äitinsä huolehti, että perheen lapset saivat kaiken tarvitsemansa hemmottelematta lapsiaan kuitenkaan pilalle. Parin lapset, Rodrugue, Maximilian ja Regine ovat nykyisen Itävallan hallitsijan pikkuserkkuja, ja Adeline myös muistutti alati lapsiaan heidän sukujuuristaan. Sukuhaara on aina ollut katkera menetettyään mahdollisuutensa Itävallan kruunuun, vaikkei aiheesta ole puhuttu enää vuosikymmeniin.  

Maximilian syntyi muutaman vuoden hänen veljensä Rodriguen (s.1718) jälkeen, mutta oli jo pienestä pitäen veljeään monessa mielessä etevämpi. Maximilian oppi nopeammin ja kehitti innostuksen tieteisiin, kun Rodrigues nautti enemmän musiikista ja kuvataiteista. Kuningatar synnytti Maximilianin jälkeen kaksi poikaa, joista kumpikaan ei selvinnyt viittä vuotta kauempaa, kunnes perhe sai lopulta äitinsä kauan toivoman tyttären, Réginen vuonna 1732. Régine ja Rodridues olivat aina läheisempiä keskimmäisen lapsen, Maximilianin touhuillessa omiaan, vaikka myöhemmällä iällä Reginessä saattoikin hiljalleen huomata myös keskimmäisen veljen luonteenpiirteitä.

Lapset viettivät suojattua elämää Palatinen palatsissaan. Maximilian nautti ajastaan yksin ja hyödynsi jokaisen minuuttinsa oppien ja opetellen. Temperamentiltaan tasainen poika oli helppo lapsi, ja hänestä muodostui nopeasti isänsä lempilapsi kaksikon jakaessa yhteisen innostuksen tieteisiin, ja myöhemmin politiikkaan. Kuitenkin, kun Maximilianin isä kuoli hänen ollessaan 16, ei pojan poskelle vierähtänyt yhtäkään kyyneltä. Ruhtinaan titteli siirtyi Maximilianin mielestä kelvottoman mitättömälle Rodriguelle, joka ei olisi selvinnyt tehtävästään ilman äitinsä apua. 



Kun Adelinen isoisä kuoli, syttyi vuonna 1740 Itävallan perimyssota, kun kaksi sukuhaaraa yrittivät saada jäseniään valtaistuimelle. Adelinen suku oli altavastaajan asemassa tavoitellessaan kruunua, mutta ei suostu luopumaan haaveistaan. Lopulta kiista raukesi vasta vuonna 1747, kun Regine naitettiin Ranskaan. Samalla Adelinen puolen suku luopui vaateistaan, vaikka pieni katkeruus jäikin kytämään niin Adelinen kuin Maximilianin sydämiin. Kruunu siirtyi täten Adelinen serkulle, Sophielle. Viimeisenä oljenkortena 30-vuotiasta, yhä naimatonta Maximiliania yritettiin naittaa vuosia vanhemmalle Sophielle, mutta paavi kielsi avioliiton vedoten sukulaisuuteen. 

Itävallan perimyskiista sytytti kipinän Seitsenvuotiselle sodalle, ja pian sotaan liittyivät Euroopan suurimmat valtiot, jotka halusivat selvitellä omia välejään. Konflikti levisi siirtomaihin asti. Tiivistääkseen Itävallan sisäisiä suhteita, Maximilian nai Itävallan Alankomaiden kuvernöörin tyttären, ja hiljalleen sota laantui maailman poliittisen tilanteen rauhoituttua. Avioliitto ei kuitenkaan ehtinyt kestää viittä vuotta kauempaa, kun nainen kuoli traagisessa onnettomuudessa kesken krokettipelin pudotessaan vallihautaan. Pari ei ehtinyt saada lapsia, minkä takia huhut väittivät, ettei naisen kuolema ollut onnettomuus.

35-vuotias Maximilian naitettiin nopeasti Itävallan Alankomaiden kuvernöörin nuoremmalle tyttärelle. Avioliitto kesti lähes kymmenen vuotta, kunnes lopulta nainen kuoli vuonna 1767 häivitessään pitkän taiston syöpää vastaan. Huhut tietysti kertoivat Maximilianin kylmyyden ja mahdollisen väkivaltaisuuden olleen syy naisen elämänilon hiipumiseen. Tarinan mukaan Maximilian oli turhautunut huomattuaan naisen olevan kykenemätön saamaan lapsia, vaikka todellisuudessa naisella oli ollut useampi keskenmeno vuosien varrella. 

Vuotta myöhemmin, 1768, Alankomaiden tytärten loputtua kesken, Maximiliain nai böömiläisen herttuan nuorimman tyttären. Onni potkaisi Maximiliania vihdoin hänen veljensä kuollessa 1773, jolloin hän lunasti isälleen kuuluneen ruhtinaan arvonimen. Veljen kuolema myös herätti uudessa ruhtinaassa vanhan kaunan menetettyä kruunua kohtaan, mutta kiukustuneena huomasi olevansa voimaton tekemään nykyisessäkään asemassaan mitään asian eteen. Uuden ruhtinasparin lapsettomuus alkoi painaa viisissäkymmenissä olevaa Maximiliania, joka pani kaiken syyn vaimonsa niskoille, ja joka lopulta sortui paineen ja syytösten alla vuoden 1777 talvena. Hänen ruumiinsa huuhtoutui joen rantatörmälle ja hänen huoneestaan löydettiin itsemurhakirje.

Keski-Euroopan kaikki nuoret naiset saivat huokaista helpotuksesta, sillä Maximilian ei tällä kertaa ryhtynytkään etsimään itselleen uutta vaimoa. Tai niin koko Eurooppa luuli, sillä kuullessaan Itävallan kaoottisesta tilanteesta, käänsi mies katseensa Ranskaan, jonne Itävallan arkkiherttuatar Jacqueline huhun mukaan oli paennut hankkiakseen itselleen lisävoimia lunastaakseen kruunun itselleen.