Léopoldine de Gramont-Lesparre

Puoliso: Charles de Gramont-Lesparre, 31
Lapset: Charles (4v), Oscar (2v) ja Stéphanie (8kk) de Gramont-Lesparre
Vanhemmat: Neversin herttua ja de la Marchen kreivi, Paul André de la Marche ja Daphné de la Marche
Appi: Lesparren herttua Ferdinand de Gramont-Lesparre (67), herttua on saattanut hautaan kaksi vaimoa, viimeisimmän vajaa vuosi sitten
Isoveli: Thomas de la Marche

De Gramont-Lesparre on vanha ja laajalti arvostettu, kaikkien (ainakin suvun jäsenten mielestä) tuntema aatelissuku. Suvun merkittävin henkilö on kiistatta Ferdinand de Gramont-Lesparre, Léopoldinen puolison isä, joka tunnetaan herttuan arvonimeään paremmin paheksuntaa herättävästä elämästään. Herttualla on ensimmäisestä avioliitostaan kolme aikuista poikaa: Charles, Louis (27) ja Francis (24) sekä toisesta avioliitostaan tyttäret Bernadette (19) ja Honorine (16) sekä poika George (12). Oletettavasti herttualla on myös liuta äpärälapsia, joista on enemmän ja vähemmän tietoinen. Léopoldine on naimisissa Charlesin kanssa, jonka on määrä jonakin päivänä periä isänsä arvonimi.

Léopoldine ja Charles ovat olleet avioliittonsa suurimman päämäärän suhteen onnekkaita, sillä parille on siunaantunut jo kaksi tervettä poikaa ja tytär: Charles-André, Oscar-Ferdinand ja Léa-Stéphanie. Onni on kuitenkin avioliitosta yhtä kaukana kuin maa auringosta, kiitos Charlesin huikentelevaisen elämäntavan. Koska mies katsoo vaimonsa jo täyttäneen velvollisuutensa perijän suhteen, on Charles jättänyt tuon lapsineen Versaillesiin ja paennut itse Italian aurinkoon pitkäksi venähtäneelle lemmenlomalle rakastajattarensa, madame Torellin kanssa.

Tällä hetkellä Léopoldine asuu aviomiehensä sisaren Bernadette de Gramont-Lesparren ja lastensa kanssa herttuan heille vuokraamassa talossa Versaillesin kaupungissa.

Léopoldinea ei erehdy vahingossakaan luulemaan miksikään vähäpätöiseksi kadun tallaajaksi. Hän on itsevarma ja ylpeä nainen, joka ei jätä asemaansa arvailujen varaan. Naisen askellus on yhtä tyylikästä ja eleganttia kuin hänen kaltaiseltaan aristokraatilta sopii odottaa. Hän kulkee pää pystyssä, selkä suorana ja määrätietoisin askelin. Tuleva Lesparren herttuatar on tyytyväinen elämäänsä (ja itseensä), mikä heijastuu myös hänen olemukseensa ja eleisiinsä. Huolia hänellä ei juuri näytä olevan, vaan päällisin puolin kaikki vaikuttaa olevan juuri niin täydellistä kuin sopii rikkaalla ja merkittävällä naisella ollakin.

Ruumiinrakenteeltaan nainen on hitusen keskivertoa lyhyempi ja pyöreämpi. Hänen kohdallaan pyöreydestä ei kuitenkaan ole haittaa, pikemminkin päinvastoin. Onhan se tietenkin sääli, ettei hänen vyötärönsä ole yhtä hoikka kuin eräillä muilla hovin nuorilla naisilla, mutta sentään hän näyttää hyvin syöneeltä ja vahvalta, ei miltään tuulten riepotteluille alttiilta luuviululta. Kiitos lastensaannin, naisen vartalo on sellainen kuin se nyt on. Ei Léopoldine kuitenkaan useimpien mielestä liian lihava ole, vaikka hieman pyöreyttä löytyykin. Onneksi myös sieltä mistä pitääkin, ainakin jos hänen puolisonsa kaltaisilta miehiltä kysytään.

Kasvoiltaan Léopoldine on niin ikään pyöreäpiirteinen, mutta se vain tekee hänestä herttaisemman näköisen kuin hän oikeasti on. Naisen silmät ovat harmaat, kuten hänen veljelläänkin ja myös hiukset ovat samaa tummaa sävyä. Usein madame de Gramont-Lesparren hiukset jäävät piiloon peruukin alle, tai vähintäänkin paksun puuterikerroksen kuorruttamaksi keoksi. Hiukset ovat pitkät ja melko suorat, eivätkä vahvuudeltaan erityistä huomiota herättävät. Kasvot ovat jokseenkin sopusuhtaiset, mutta Léopoldine toivoisi itse niiden olevan ilmeikkäämmät ja mieleenpainuvammat. Parhaana piirteenään hän pitää huuliaan, joilla viipyilee usein itserakkaudesta kielivä hymyn häivähdys.

Pukeutuminen ja kaunistautuminen ovat tulevan herttuattaren elämän suola, sokeri ja muutkin mausteet. Mitä ulkonäköön tulee, Léopoldine on kiistatta yksi hovin turhamaisimmista ja tälläytyneimmistä naisista. Hän rakastaa uusia vaatteita ja on uskollinen ajan muotivirtauksille ja aivan liian heikkona jalokiviin. Vaaleat sävyt, korkeat kampaukset ja suuret korut ovat tuttu näky Léopoldinen koristuksena. Hän haluaa tulla huomatuksi ja olla kaikkien ihailema, eikä ole keksinyt pukeutumista parempaa keinoa tätä halua tyydyttääkseen. Kengät, viuhkat ja muut asusteet ovat totta kai nekin tärkeitä ja niitä Léopoldine omistaa enemmän kuin ehtii käyttää. Oman pukeutumisensa lisäksi nainen käyttää aikaa myös lastensa vaatettamiseen. Totta kai hän tahtoo oman jälkikasvunsa erottuvan edukseen, nuoresta iästään huolimatta. Hän odottaakin jo innolla tyttärensä varttumista, sillä kahdeksankuisen vauvan vaatteiden valinta ei sattuneista syistä ole kovin kummoista ajanvietettä.


Mikäli ulkonäkö antaa ymmärtää, että madame de Gramont-Lesparre on turhamainen pöyhkeilijä, nämä luulot osoittautuvat nopeasti oikeiksi. Hän kuvittelee olevansa muita parempi ja tämä käsitys on tehnyt naisesta kovin ylpeän ja itsevarman. Vaikka sitä ei heti arvaisi, kaikesta turhamaisuudestaan huolimatta hän on verrattain älykäs ihminen, joka on jo ehtinyt oppia, että oman onnen eteen on joskus tehtävä kovastikin töitä. Kiitos tästä opista kuuluu osaksi hänen veljelleen, jonka lapsuuden oikut opettivat Léopoldinelle paljon siitä, miten ei kannata toimia, jos haluaa saada osakseen myönteistä arvostelua. Niinpä Léopoldine on oppinut monessa tilanteessa toimimaan aivan päinvastoin kuin hänen veljensä toimisi. Hänen mielestään kohteliaisuus, asiallinen käytös ja kommelluksien välttäminen kantavat pitkälle, joten juuri tällaiseen elämään Léopoldine tietoisesti pyrkii. Hän haluaa antaa itsestään mahdollisimman hyvän vaikutelman, olipa seura sitten mitä tahansa.

Léopoldine on melko vakavanoloinen nainen, mutta osaa hän hauskaakin pitää niin halutessaan. Ja sitä hän todellakin tahtoo, usein. Omasta maineestaan hän on kuitenkin sen verran tarkka, ettei sorru mielettömyyksiin. Liikaan hienosteluun hän sen sijaan sortuu tämän tästä ja näin ollen hänen järjestämänsä juhlat ja muut kutsut ovatkin mahtipontisuudessaan vertaansa vailla. Esimerkiksi veljensä käytöstä hän pitää todella typeränä ja saa usein hävetä silmät päästään tuosta kiertävien huhupuheiden takia. Hän onkin ottanut elämäntehtäväkseen osoittaa, että fiksu käytös on varmin tie onneen ja menestykseen. Rouvan hauskanpito onkin hillitympää ja vähemmän alkoholintäyteistä, minkä vuoksi häntä kenties pidetään hieman tylsänä tapauksena, ainakin tietyissä piireissä. Hän kuitenkin osaa puhua järkevistäkin asioista, eikä ainoastaan viimeisimmästä muodista ja niinpä häntä voidaan pitää hyvänä seurana. Myös naisen vaikutusvaltaiset ystävät takaavat sen, ettei häntä tohdita jättää kutsumatta merkittävimpiin juhliin ja illanviettoihin. Léopoldine tiedostaa hyvin, miten tärkeää on ylläpitää suhteita niihin, joilla on valtaa ja merkitystä palatsissa. Hän haluaa olla suosittu ja ihailtu, sillä se hivelee sopivasti hänen ylpeyttään. Tästä voikin päätellä, että Léopoldinelta löytyy aimo annos kunnianhimoa.

Tunteiden näyttäminen ei ole koskaan ollut Léopoldinelle helppoa, eikä hän aina tuo todellisia mielipiteitään esiin. Hän on sen verran omaa mielenrauhaansa rakastava, että pitää ennemmin suunsa kiinni kuin aiheuttaa sanoillaan eripuraa. Tuleva herttuatar on jokseenkin salaperäinen, eikä häntä ole kovin helppo oppia tuntemaan kunnolla. Léopoldinesta ei edes ole järkevää paljastaa itsestään kaikkea, vaan moni asia on parempi pitää omana tietonaan. Liika avoimuus on yleensä vain haitaksi ja saattaa ihmisen turhan haavoittuvaksi ja naurunalaiseksi. Varhaisen lapsuuden kokemukset huomiotta jäämisestä ovat vaikuttaneet suuresti Léopoldinen luonteeseen. Hänellä on taipumusta pyrkiä miellyttämään kaikkia ja siksi hän saattaa seurasta riippuen käyttäytyä aivan eri tavalla, olematta koskaan täysin oma itsensä. Tämä johtuu lähinnä halusta olla kaikkien ihailema ja suosittu sekä myös halusta saada vaikutusvaltaisia henkilöitä lähipiiriinsä, jotta voisi näistä tarpeen tullen jotenkin hyötyä. Léopoldinella näyttäisikin olevan tavallista suurempi tarve pyrkiä tulemaan huomatuksi ja toisinaan hän tekee sen muiden kustannuksella.

Lapset, jotka ovat Léopoldinelle tärkeintä maailmassa, saavat kuitenkin nähdä äidistään toisen puolen. Lastensa kanssa tuleva herttuatar uskaltaa heittäytyä hassuttelemaan, itkemään ja nauramaan vailla minkäänlaisia häpeäntunteita. Poikiensa ja tyttärensä vuoksi hän olisi valmis antamaan henkensä ja juuri lasten takia hän tahtoo elämänsä olevan kaikin puolin kunnossa. Harmi vain, ettei hänen aviomiehensä tarjoa näille yhtä hyvää esimerkkiä oikeanlaisista elämäntavoista. Lapsilleen hän haluaa vain parasta ja niinpä noille on palkattu mitä etevimmät opettajat. Lapsiinsa Léopoldine suhtautuu suuremmalla lämmöllä kuin keneenkään tuntemaansa aikuiseen ihmiseen. Varmasti moni yllättyisi, jos näkisi, kuinka huolehtiva kanaemo Léopoldine osaa kaiken näennäisen kylmyytensä takana olla.

Léopoldine pitää useimpia ihmisiä jokseenkin hölmöinä kaikkine turhamaisine kotkotuksineen ja hyödyttömine ajanvietteineen. Mielipiteensä hän kuitenkin kätkee sangen taitavasti ja ottaa itsekin osaa näihin turhanpäiväisyyksiin, ovathan ne hovissa yleisesti hyväksyttyjä. Ei liene mikään yllätys, että madame de Gramont-Lesparre on melkoisen tekopyhä ilmestys, vaikkei sitä tietenkään kenellekään suostu myöntämään. Léopoldinesta on hauskaa salaa arvostella muita ja sitä hän totta vieköön harrastaa luvattoman paljon. Muiden virheet on paljon helpompi huomata kuin näiden hyveet, ne kun pistävät enemmän silmään. Itseään hän pitää muita parempana, vaikka sitä ei päälle päin uskoisi niin hyvätapaisesta ja fiksusta nuoresta naisesta. No, kenties lapsiinsa hän suhtautuu toisin ja pitää näitä itsensä veroisina tai ainakin erittäin kehityskelpoisina. Léopoldine on äärimmäisen itserakas. Hän on tavattoman ylpeä siitä, että on jo ehtinyt kunniallisesti naimisiin ja saamaan peräti kaksi poikaa, vaikka ei ole vielä edes kahtakymmentäviittäkään. Naisen ankarimmat arvostelut kohdistuvatkin niihin naisiin, jotka eivät tällaisiin saavutuksiin ole yltäneet.

Naisen taidot taiteissa, ratsastuksessa ja muussa sellaisessa eivät ole tavallisesta poikkeavat, vaan hän on tässä suhteessa varsin keskinkertainen, mikä harmittaa häntä suuresti. Oppimiskykyä hänellä kuitenkin on, mutta laiskuus on toisinaan suuri este taitojen hioutumiselle paremmaksi. Léopoldine on kuitenkin vakuuttunut siitä, että hänen oma persoonansa, sukunsa ja asemansa korvaavat kaikki muut puutteet.


Léopoldine syntyi perheensä toiseksi lapseksi ja ainoaksi tyttäreksi. Lapsena hän ei saanut omasta mielestään yhtä paljon huomiota osakseen kuin isoveljensä, jonka tulevaisuus arvonimen perijänä takasi tuolle erityisemmän aseman. Isoveli sai aina kaiken, mitä tahtoi, mutta Léopoldinen tahdolla ei ollut yhtä suurta merkitystä. Toki myös perheen tytär sai oikeasti huomiota osakseen ja vanhempana hän tajusi sen itsekin yhä selvemmin. Léopoldinen syntymä taisi osua onnekkaiden tähtien alle, sillä hän osoittautui jo nuorena älykkääksi, tai ainakin veljeään älykkäämmäksi lapseksi. Hän oppi lukemaan ja kirjoittamaan varhain, eikä hän varmasti aiheuttanut opettajilleen yhtä paljon harmaita hiuksia kuin Thomas omilleen.

Mademoiselle de la Marche oli niitä lapsia, joille opiskelu oli mieluista ajanvietettä. Hän oli utelias ja tunnollinen oppilas, mutta nuo luonteenpiirteet ovat sittemmin väistyneet muiden, vahvempien piirteiden tieltä. Fiksuna tyttönä Léopoldine katsoi paremmaksi pysytellä enimmäkseen omissa oloissaan, poissa veljensä raivokohtausten tieltä. Hän viettikin paljon aikaa kirjojensa, ompelustensa ja musiikin parissa, minkä vuoksi perhetuttavat ja muut sukulaiset toisinaan erehtyivät luulemaan tyttöä syrjäänvetäytyväksi ja ujoksi hissukaksi. Luulot kuitenkin osoittautuivat vääriksi tytön ollessa riittävän vanha osallistuakseen seuraelämään.

Tuleva herttuatar uskottelee usein itselleen, että menestys avioliittomarkkinoilla on ollut hänen omaa ansiotaan, vaikka todellisuudessa kyse on pikemminkin suvun merkittävästä asemasta ja varallisuudesta. Léopoldine nimittäin pääsi solmimaan avioliiton seitsemäntoista vuoden iässä, eikä puoliso edes ollut mikään ruma vanhus, vaan häntä ainoastaan yhdeksän vuotta vanhempi, terve ja komea Lesparren herttuan perijä. Avioliitto alkoi hyvissä merkeissä. Léopoldine tuli hyvin toimeen miehensä kanssa ja he saivat ensimmäisen lapsen jo vuoden kuluttua. Siitä parin vuoden kuluttua syntyi toinen poika ja lopulta syntyi vielä tyttökin.

Mikäli Léopoldinelta kysytään, mikä on ollut hänen elämänsä parhainta aikaa, hän vastaisi takuulla avioliittonsa ensimmäisten vuosien olleen mieluisimpia, miehen ahkerasta juhlimisesta huolimatta. Kolmannen raskauden aikana hänen puolisonsa alkoi kuitenkin viipyä yhä enemmän poissa kotoa ja syykin selvisi pian. Charles oli Versaillesissa vieraillessaan löytänyt itselleen rakastajattaren, italialaisen kurtisaanin madame Rosetta Torellin. Vasta jokunen kuukausi sitten Charles lähti rakastajattarensa kanssa Italiaan huvittelemaan ja Léopoldine sai jäädä yksin lastensa kanssa. Ferdinand de Gramont-Lesparre, Léopoldinen anoppi, päätti piristää muka pettynyttä miniäänsä ja pyysi tuota ”huolehtimaan” Versaillesin huoneistostaan siksi aikaa, kun matkusti itse kartanolleen. Léopoldinella ei ollut mitään Versaillesin matkaa vastaan ja niinpä hän päätyi sulostuttamaan palatsin käytäviä läsnäolollaan aivan petojuhlien kynnyksellä.